Kivijärven rannoilla oli keväisin puita poikineen. Edesmennyt naapurini oli useana keväänä
mukana puiden vierityksessä eli järveen panossa sekä niiden edelleen kuljettamisessa. Alla muutama hänen kertomansa muisto:
"Kotkaniemen rannoilla oli suuret tukkilanssit, josta työ aloitettiin. Hommaa siellä riitti useammaksi päiväksi. Aikaa kului kun tarvittava puomimäärä piti tehdä paikan päällä. Valittiin pisimpiä tukkeja, joiden päihin käsikairalla porattiin reiät ja liitettiin puomit kettingillä yhteen. Näin jatkettiin ympäri Kivijärven itäpuolta, joka paikassa oli sama puominteko edessä. Missä oli ainoastaan pieniä puukasoja, niistä keluttiin pienet pyräät suurempien lanssien kohdalle. Rannoilla oli tukkeja sekä kuusi- ja mäntypropseja. Kaikki oli talven ja kevään aikana kuorittu ja ne olivat kuivuneet hyvään uittokuntoon. Propsit oli ristikoitu ja merkattu korkeiksi taapeleiksi, jos oli isompi hakkuu. Taapeli oli rannalta maalle päin melko kauas, jolloin viimeisimmät puut oli joskus kaukaa pyöriteltävä jopa kannettava.
Työpäivän pituus oli suurin piirtein normaali eli 8 tuntia, ehkä hiukkasen pitempiä tavallisesti. Yövyttiin lähitaloissa, missä työmaa kulloinkin oli mm. Ruomissa, Kuhasensaaressa ja Kuuksenen perillä Tienperissä. Lähempää käytiin kotona yötä, kun liikuttiin pomon moottoriveneellä. Ruokapuoli hoitui niin, että leipää ja voita oli repussa ja joskus suolakalaa särpimeksi. Järvestä ryypättiin vettä, joka siihen aikaan oli vielä puhdasta (vuonna 1955). Jossain vaiheessa oli kahvipannu matkassa ja saatiin kahvia.
Myöhempinä keväinä saimme yhdessä serkkuni kanssa puunvierityksen ajaksi kelumoottorin käyttöömme. Kämärässä oli propsilaani. Taapeli oli jyrkässä rinteessä, jonka olimme isäni kanssa kevättalvella ristikoineet. Olin taapelia tehdessäni laittanut ensimmäisen aluspuun niin, että se oli helpohkosti lyötävissä pois alta, jolloin koko taapeli lähti kerralla vyörymään veteen. Tämä onnistuikin niin, että saimme kymmenessä minuutissa hoidettua homman, johon normaaliolosuhteissa olisi muutamalta mieheltä mennyt parikin tuntia. Pomo ihmetteli nopeuttamme, eikä ollut uskoa millään, kun seuraavassa Hartunlahden laanissä meni taapelin veteen laittamisessa monta tuntia. Siellä taapeli oli tasamaalla ja välissä oli kasvavia puita.
Ruomissa oli seuraavaksi kallioisella rannalla isot tukkitaapelit. Pyysimme pomolta urakkaa ja kun se saatiin sovittua, sidoimme aina melkoisen nipun tukkeja kelumoottorin vaijeriin, jonka nykäisimme varpaten veteen. Pomo ihmetteli vauhtiamme, eikä enää suostunut urakoihin.
Kun saimme käyttöömme toisen kelumoottorin, lautan hinaus onnistui hyvin. Kerran hinasimme juhannuksen alusviikolla Rapasalon edustalla pyrästä, kun huomaamattamme oli kuhaverkkoa tarttunut hinausvaijeriin ja se oli kiertynyt usealle kierrokselle vaijerikelalle ja kookkaita kuhia oli pusertunut lyttyyn verkon mukana. Verkkoa ei saanut päästettyä ehjänä irti piikikkäästä vaijerista, vaan pätkimme sen puukolla moneen osaan ja heitimme kaloineen järveen. Samalla vene alkoi lähestyä meitä ja arvelimme verkon omistajan tulevan paikalle. Pyydyksien vaurioittamisesta pyrki tulemaan melkoista polemiikkia ja jopa korvausvaatimuksia. Meidät pelasti tilanteesta se, että kuhan pyynti oli rauhoitettu kesään ajaksi, joten pyydykset olivat laittomasti vedessä.
 |
| Kuva: Esa Mikkola |
 |
| Kuva: Esa Mikkola |
 |
| Kuva Paavo Naumasen kokoelmista |
