Veikko Anonen kuului räjäytysporukkaan, joka urakoi Telataipaletta uittokelpoiseksi

Ylivientilaitos sulkeutui heinäkuun lopulla 1963. Rakennukset jäivät vaille uusiokäyttöä.
Ne ovat pikkuhiljaa rapistuneet. Alla olevat kuvat kuvat otin vuonna 2009, kun Veikko
Anonen kertoi minulle alueen historiasta.

Grafiitit koristavat rakennuksen seiniä.

Muuntajassa näkyy vielä Gutzeitin tähti

Kärenlammen suuntaa

                                              

Tämä muuntaja purettiin 6-tien varrelta jo vuosia sitten

Kun Aktiebolabet W. Gutzeit Oy hankki omistukseensa Ropon neljän sisaruksen omistaman Ruttoisten Rusthollin tilan vesialueineen, tuli pienestä Ruttoisten maaliskylästä 1800-lopulla kasvukeskus, jonka väkiluku kasvoi nopeasti, lähes kymmenkertaistui muutamassa vuodessa.
Vuonna 1910 asukkaita oli henkikirjan mukaan naisia 237 ja miehiä 252, yht. 489 henkeä.

Yhtiö rakensi ylivientilaitoksen Myllylammen ja Kärenlammen välille, 760 metriä pitkän rännin Kärenlammesta Jängynjärveen. Ropon tilan lisäksi yhtiö osti Lapaton tilan ja Ruoholammen rannalla sijaineen Taalikan tilan. Ruoholammen rannalle rakennettiin työntekijöitä varten useita asuinrakennuksia mm. Isotalo, Pitkä pytinki, Riihitupa ja Remula. Työnjohtajat ja koneenkäyttäjät saivat kaksi huonetta ja  muut työntekijät hellahuoneen. Riihitupa oli yhteinen asunto sellaisille työntekijöille, joilla ei ollut perhettä.

1920-luvulla tuotiin alueelle karjaa. Karjakoille ja pehtooreille rakennettin talo, johon hevosmiehet muuttivat. Maitoa sai ostaa lypsyn aikana karjakeittiöstä yhtiön konttorista ostettavalla vihkosella, josta repäistiin niin monta lippua kuin osti maitolitroja.
Niille miehille, jotka olivat sahalla viikot töissä ja menivät viikonlopuksi kotiinsa rakennettiin oma talo. Tässä talossa oli yhteinen keittiö ja huoneita. Taloa kutsuttiin Remulaksi. Nimi tuli siitä, että asukkaat saivat laivamiehiltä Kotkan kautta tuotua Viron pirtua. Tapavainolan talolla ja Rutolan työväentalolla oli yhteinen sopimus, jolla remuajille annettiin kuukauden porttikielto molempien talojen tansseihin.

Yhdessä talossa oli Pakar-tupa, jossa kaikki paistoivat leipänsä ja pullansa. Uuneja oli kaksi ja ne lämpesivät jatkuvasti. Paistajat laittoivat nimensä liitutauluun. Pesutuvalla oli samanlainen systeemi ja sinne mahtui kerralla useampi pesijä. Kesällä pyykki pestiin lammen rannalla. Sauna oli yhteinen, jossa miehet ja naiset kävivät samaan aikaan. Sauna oli joen rannassa, joka virtasi Ruoholammesta Saimaaseen. Joen vesi oli puhdasta. Saunalla oli vakituinen lämmittäjä. Myöhemmin järjestettiin vuorosaunat naisille perjantaisin ja miehille lauantaisin. Isännötsijällä oli oma sauna pihapiirissään.

Rutolan lapset kävivät ensin Kären kansakoulua, mutta vuodesta 1908 lähtien kylässä oli kansakoulu, joka kylän asukasluvun kasvaessa jäi nopeasti ahtaaksi. Yhtiö antoi tontin ja uuden koulun vihkiäiset olivat sytksyllä 1926. Vanha koulu muutettiin konemestarin ja työnjohtajien asunnoiksi.

Asukkaat perustivat vuonna 1995 Rutolan työväen osuuskauppa Toivo RL:n, jolla oli toimitilat vanhan maantien varressa lähellä Telataipaletta. Kaupan yhteydessä oli Tippala-niminen kahvila. Tavarat haettiin kahdesti päivässä hevosilla Lappeenrannasta.
Osuuskauppa vietti 10-vuotisjuhliaan elokuussa 1916. Lehti kirjoitti:" Yleisöä oli juhlissa noin 700 henkeä. Rutolan työväen näyttämö esitti juhlassa näytelmät "Naimahulluja" ja "Langaton telefooni" sekä urheiluseura Yrituksen pojat voimistelua. Juhalpuheen piti Viipurin osuuskaupan edustaja herra Viinikka."

Sahan tilit maksettiin kahden viikon välein. Tilin sai tiliputkasta. Huudettiin nimeltä ja rahat sai putkan pieneltä luukulta. Tilitorille tuli lappeenrantalaisia  valmisvaatekauppiaita. Leipurit toivat laipää ja vehnästä. Rinkelit riippuivat myymäläpöydän katossa naruissa puolen kilon ja kilon annoksina. Maalaiset möivät voita, lihaa. perunaa yms.

Ruttoisten työväenyhdistys perustettiin vuonna 1906. Perustamisvuonna siihen liittyi 75 jäsentä. Oma talo valmistui 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Sitä ennen yhdistyksen kuukausittaiset iltamat ja muut tapahtumat pidettiin Riihituvalla. Kun oma talo valmistui, siellä toimi kirjasto, soittokunta, urheilu- ja voimisteluseura Yritys ja näytelmäseura Rutolan Työväen Näyttämö.

Urheiluseura Yritys järjesti ensimmäisen suuren urheilujuhlan 19.6.1910. Ohjelmassa oli mm. kuusiottelu: kuula, keihäs, korkeushyppy, pituus, 100 metrin juoksu, kuula, ja 200 metrin juoksu ja ampuminen. Toimintaa rahoitettiin mm. järjestämällä arpajaisia. Kansan Ääni kirjoitti 14.7.1910: " Minnekäs menet muualle kuin Rutolan ty:n suurenmoisiin arpajaisiin. Siellä kuuluu olevan maamiehillekin arvokas esine nimittäin kääntöaura. Kuplettien laulajakin kuuluu olevan ulkomailta asti ja ohjelmassa mm. soiton mukaan mutkille juoksu.!"

Lappeenrantalaisessa Kansan Ääni-lehdessä kerrottiin usein kylän tunnelmista:
13.3.1910 kirjoitti nimimerkki Pekka: "Illalla iltama omalla talolla, jossa näyteltiin taistelua elämän kruunista. Kappaleen esitys sujui meikäläisiin oloihin verrattuna kohtalaisesti, joskin vielä jäi toivomisen varaa. Väkeä oli rientänyt katsomaan runsaasti. Yleisön käytös oli siivoa."

Kesäkuussa 1911 kirjoitti nimimerkki Minä: "Korttipeli on tullut taas kesän tullen maanvaivaksi täälläkin. Minä sanon teille  korttisankarit, että lopettakaa moinen leikki tahi nimenne loistaa tämän lehden palstoilla."

Joulukuussa 1907 nimerkki Tuhrija kirjoitti: "Täällä on elää kituutettu päivästä päivään vaivaisen elämää. Taantumus astuu joskin hitaasti mutta varmasti näyttämölle. Kirjoittaja valitteli sahalla tapahtuneista irtisanomisista ja ammattiosaston vähentymisesta ja jatkoi " Minä luulisin paljon auttavan jos puhdistaisimme jäniksen pois housuistamme. Ottakaamme sitte aimo annos ihmisyyden ja ihmisarvon rintaroppia. Tämä roppi vaikuttaa virkistävästi lamaannustautia vastaan. Kun lisäksi nuuskaamme aimo priisin työläistunnelmaa, niin heti huomaamme päistämme haihtuvan kaiken sen saastaisen romun, joka niihin on päässyt tunkeutumaan kapitaalisista höyryistä."

Yhtiö piti komeat 50-vuotisjuhlat. Juhlapaikalle tehtiin tanssilava. Lappeenrannan sotilassoittokunta soitti, ammuttiin raketteja ja kaikille tarjottiin pullakahvit. Jokainen sai muistoksi kahvikupin, jonka kyljessä oli vuosiluku. Ukko-Pekka Svinhufvud piti koristellulta korokkeelta juhlapuheen.

Saha lopetti toimintansa vuonna 1932.

Lähteet: Lasse Hytin puhe 11.8.2002 Lappeen kotiseutuyhdistyksen juhlissa
Veikko Tikkala: Matkan varrella; Lappeenrannan työväenyhdistys 2001

Sahan konttori Kuva: Liisa Seppälän kokoelmat

Ilmakuva Rutolasta

Gutzeit-yhtiö osti puut kaukaa Pohjois-Savosta, Pohjois-Karjalasta ja Venäjän Karjalasta. Ne olivat uineet vedessä jo pitkän aikaa saapuessaan Rutolaan. Tukin matka metsästä merelle saattoi kestää jopa vuoden.

Rutolan ensimmäinen saha
Ylivientilaitoksen viereen rakennettiin vuonna 1897 pieni apusaha sahaamaan vettymeitä rampatukkeja, jotka eivät kestäneet pinnalla Kotkaan saakka. Ola Olesen Fald toimi sahan ja ylivientilaitoksen ensimmäisenä isännötsijänä.
Saha oli yksiraaminen ja sai voimansa ylivientilaitoksen höyrykattilasta. Se oli yhtiön ensimmäinen tuotantolaitos Norjan sahan rakentamisen jälkeen, eikä sitä aiottu kehittää. Saha purettiin vuonna 1900.

Lapatonniemen ensimmäinen saha
Vuonna 1899 alettiin rakentaa Saimaan puolelle uutta sahaa nk.Lapatonniemeen noin 3000 std sahausta varten. Saha tuli niemen itälaitaan lahden pohjukkaan, joka sai pian kyläläisten suussa nimen Sahalahti. .Kolmiraaminen saha valmistui vuonna 1900. Pari vuotta aikaisemmin Lapatonniemeen oli rakennettu telakka Saimaan hinaajia varten. Sahattua tavaraa kuljetettiin sulan veden aikana Saimaan kanavan kautta Kotkaan ja sieltä eteenpäin. Gutzeitin tärkeimmät vientimaat olivat siihen aikaan Ranska ja Englanti. Talvella lautatavara kuljetettiin hevosilla Lappeenrannan asemalle ja sieltä junalla Kotkaan.
Vuonna 1902 yhtiö osti Utra Woodin ja sahan siellä lopetettua toimintansa yksi raami siirrettiin sieltä Rutolaan.
Sahan työntekijöiden ammattinimikkeitä vuosisadan alussa olivat mm. tukkimiehet, repsikat, raami- ja sirkkelimiehet, halkosahurit, kääntäjät, justeeraajat, taaplaajat ja päällepanijat.
Ammattimiehet sahalle siirrettiin etupäässä Kotkasta. Hirvensalmella syntynyt Samuel Lång tuli Kotkaan rakentamaan rautatietä. Ratatöiden loputtua hän sai töitä Gutzeitin Norjan sahalta. Sieltä hän sai komennuksen sahanasettajaksi Rutolaan. Samanaikaisesti muutti useita muitakin ammattimiehiä Rutolaan, jossa yhtiö tarjosi heille asunnoksi parihuoneet. Sahatyömiehet saivat asunnoksi hellahuoneet. Samuelin vaimo Karoliina ei suostunut muuttamaan pieneen kylään, jossa ei ollut koulua eikä kauppaa, vaan jäi lastensa kanssa Kotkaan. Perhe asui lähes 10 vuotta kahdella paikkakunnalla. Lopulta Norjan sahan johtaja saattoi perheen asumaan samalle paikkakunnalle. Perheen tytär kertoi: Konsuli Gullichsen, joka oli äidille tuttu, sillä äiti oli hoitanut tämän taloutta hänen ollessaan poikamies, sanoi äidilleni, että Låmgin mamman on nyt lähdettävä Rutolaan. Hän pani miehet asialle, perheen tavarat lastattiin lotjaan ja äiti lapsineen laivaan, joka toi heidät Rutolaan.
Sahapalot olivat yleisiä ja sunnuntai-iltana 26.11.1919 saha paloi. Palo alkoi klo 17:00 ja levisi nopeasti koko saharakennukseen. Itä-Suomen Sanomissa kerrottiin: Tulipalon alkaessa lämmittäjä oli konehuoneessa, mutta ei huomannut mitään epäilyttävää ennen kuin palo havaittiin ulkopäin  Lappeenrannan palokunta oli sammuttamassa paloa ja se sai pelastettua vain lautatarhan sekä höyrykattila- ja konehuoneen.
Saha oli palon alkaessa pysähdyksissä, eikä kukaan loukkaantunut. Palon seurauksena työttömäksi jäi 125 ihmistä. Kruununvouti suoritti poliisitutkinnan ja aluksi paloa epäiltiin murhapoltoksi. Syttymissyy jäi kuitenkin epäselväksi. Saha oli vakuutettu Suomen sahanomistajien paloapuyhdistyksessä 289.800 markasta. Vahingoksi arvioitiin 140.000 markkaa.

Lapatonniemen toinen saha
Kansan Ääni uutisoi jo joulukuun lopussa: Ruttoisten höyrysaha, joka äsken paloi, on ruvettu uudelleen rakentamaan. Saha tulee neljäraamiseksi kuten entinenkin ja sen on laskettu tulevan valmiiksi maaliskuuhun mennessä.
Sahaus alkoi huhtikuussa ja elämä kylässä palautui ennalleen. Hietasen sahan palon jälkeen Kotkasta siirrettiin vuonna 1928 viides raami Rutolan sahalle.
Höyryä Rutolan sahalla kehitettiin viidessä 96 m2 tulipinnalla varustetussa kattilassa. Voimakoneena oli makaava 395 ihv:n höyrykone. Toinen pienempi höyrykone pyöritti sähkögeneraattoria, josta ylivientilaitoskin sai voimansa vv. 1909-1930. Sen jälkeen ylivientilaitos pyöri valtakunnan virralla.
Saha oli oli usein pysähdyksissä tukkipulan takia. Seisokin ajaksi työväki irtisanotttiin.
Työpäivä oli tavallisesti 10-12 tuntinen ja työviikko kuusipäiväinen. Vuonna 1917 säädettiin työaikalaki, jolloin työpäivä lyheni 8-tuntiseksi. Siihen siirryttiin  vähitellen vuoteen 1920 mennessä.
Lapatonniemi oli tavattoman kumpuilevaa maastoa, mäkiä ja notkoja. Saha rakennettiin niemen itärannalle ja yhdessä lautapihan kanssa se täytti koko niemen. Maaston taki lautapihan perustaminen tuli kalliiksi. Toisin paikoin sahatavaran kuljetussilta oli jopa 9 metriä maanpinnan yläpuolella. Tapulin pohjat olivat korkeat ja tapulin alarivi saattoi olla lankun pituuden verran kuljetussillan alapuolella. Tapulin purkaminen oli hankalaa ja tuli huomattavaksi kalliinmmaksi kuin tasaisella alustalla. Taksana olikin 25 %:n korotus 1,5 metriin saakka siltatason alapuolella ja siitä alaspäin 50 %:n korotus vahvistettuihin taksoihin.

Sahauslukuja vv. 1923-1930

Vuosi       kpl                a'kj              yht.kj           std        Haketta Vuoksenniskalle
1923        488.170        4.03       1.967.347      7.251,0      70.665 m3
1924        517.039        4.18       2.160.429      8.549,0      63.939   "
1925        488.404        4.03       1.971.229      8.158,2      63.659   "
1926        428.798        4,03       1.728.300      7.044,0      50.561  "
1928        580.682        3,73       2.166.696      9.386,3      56.062   "
1929        495.291        3.91       1.934.950      8.567,5      41.797   "
1930        135.332        4.54          613.980      2.700,6
1931         sahattu tilapäisesti hukkupuita ja rampoja
1932                                            - " -

Saha kävi kahdessa vuorossa paitsi vuonna 1930 yhdessä vuorossa. Kahden vuoron aikana siellä työskenteli parhaimpina aikoina ympärivuotisesti 250 henkilöä ja laivauskautena 400 henkilöä.

Lastaustyö oli kiireistä ja yhtäaikaa työskenteli monta lastausporukkaa. Työ tehtiin urakalla ja usein  ylitöinä, jotta kuormat saatiin nopeasti Kotkaan.

Saimaalla operoivat mm. Heikki Peuranen, Cristian Kontturi, Ahkera, Paavali ja Enso-nimiset Gutzeitin laivat.

Sahalaitokset automatisoituivat ja kehittivät työtehoaan ja -menetelmiään. Rutolan saha osoittautui jo 1920-luvulla vanhanaikaiseksi, kankeaksi ja kalliiksi ylläpitää.
Eterlä-Saimaa kirjoitti 7.8.1930:Rutolan sahaus on kokonaan lopetettu ja saha seisoo. Myöhemmin syksyllä tullaan kenties sahausta jonkin vderran suorittamaan, mutta missään tapauksessa sitä ei enää vastaisuudessa tulla entisessä laajuudessa jatkamaan. Työväkeö on sahalla nykyisin vähän, sillä siellä toimitetaan parhaillaan pienempiä lastaustöitä. On hyvin todennäköistä, että ankean pulakauden vuoksi tullaan Rutolan sahan toiminta kokonaisuudessaan lopettamaan.
Vuoden 1931 lokakuusta lähtien Rutolassa sahattiin kolmen kuukauden ajan. 30 henkilöä sai töitä. Heille ilmoitettiin töiden alkaessa, että palkkoja alennetaan 50 % edellisen kevään maksetuista palkoista ja että korkein miehille maksettava tuntipalkka on 2,25 mk. Vuoden 1932 tammikuussa saha toimi vielä muutaman viikon.
Sahan lopettamista suunniteltiin pitkään. Tornator Oy liitettiin yhtiöön vuonna 1932. Sen jälkeen Rutolaan tulleet rampatukit niputettiin uudelleen ja hinattiin Vuoksenniskalle Harakan sahalle. Myöhemmin ne kuljetettiin autolla Kotkaan.
Rutolan saha ja lautatarha purettiin vuosina 1932-33 ja viimeinen näkyvä muistomerkki, tiilinen savupiippu kaadettiin 26.3.1949. Samalla purettiin vanha konehuone.
Kun saha oli lopetettu ja kaikki sahatavara poistettu niin tyhjä lautapiha korkeine pohjineen ja kuljetusratoineen erottui selvästi katsojille. Vuorineuvos Kotilainen sanoi sitä katsellessaan: Gutzeitissa on ollut kaksi hullua, toinen joka tämän on tällaiseen paikkaan rakentanut ja toinen, joka sitä nyt purkaa.

Rutolan kolmas saha Kuva: Veikko Anosen kokoelmista

Tukkien kuormausta Rutolassa Väliväylän uittojen loputtua Kuvs: Liisa Seppälän kokoelmat

Lappeenrannan Rutolan alueelle on Saimaan vanhaan lasku-uomaan muodostunut kulttuurihistoriallisesti arvokas alue. Siellä on esihistoriallisia asuinpaikkoja, II-maailmansodan aikana rakennettua Salpalinjaa ja Gutzeit-yhtiön 1890-1900-luvun taitteessa rakentama tukkien ylivientilaitos uittorakenteineen.
Salpalinja ja ylivientilaitos ovat museoviraston listaamia RKY-kohteita.

Rutolan kylän elämä muuttui perusteellisesti vuonna 1890. Norjalais-syntyinen Gutzeitin metsänostajana toiminut Ola Olesen Fald havitsi, että Saimaan vesistö voidaan yhdistää Kymijokeen Kären kylän kohdalta, jossa noin kilometrin levyinen kannas erotti Saimaan ja Päijänteen vesistöt toisistaan. Yhtiö osti Rovon tilan ja uittoväylän rakennustyöt aloitettiin. Myllylammen ja Kärenlammen väliselle 260 metrin maakannakselle tuli höyrykoneella toimiva ylivientilaitos ja rullarata ja Kärenlammen luonnollinen lasku-uoma Myllylampeen padottiin. Kärenlammen ja Jängynjärven välille rakennettiin puinen 760 metriä pitkä uittoränni.

Rakennusväestä oli puutetta, mutta viranomaistarkastus oli 13.5.1890 ja siirtolaite saatiin käyttökuntoon heinäkuussa 1890. Laitoksen tekniset ratkaisut kehitteli Gutzeitin teknillinen johtaja Julius Nielsen ja asiantuntijana oli Kymin lauttausyhtiön uittopäällikkö,insinööri Kari Appelberg. Myös Fald oli mukana suunnittelu- ja rakentamistyössä.

Ensimmäinen ylivientilaitos rakennettiin puusta. Se sijaitsi Myllylammen eteläpäässä ja rullarata johti Kärenlammen Saunalahteen.  Tulit nostettiin Myllylammesta ylivientilaitoksen kautta 2,8 metriä korkeammalla olevaan Kärenlampeen. Ensimmäisenä kesänä tukkeja siirrettiin yhteensä 34.000 kpl.  Kärenlammen vesi ei riittänyt puiden siirtämiseen eteenpäin, joten ylivientilaitokselle piti hankkia 30 hv:n höyrypumppu, jonka avulla Myllylammesta siirrettiin vettä Kärenlampeen.

Toinen ylivientilaitos rakennettiin Myllylammen länsirannalle puusta kaksikerroksisena vuosina 1908-1909. Laitos sähköistettiin.

Kolmas rakennettiin vuonna 1935 2-kerroksisena betonista ja tiilestä. Alakerrassa olivat voimakoneet ja vesipumput. Neljä pumppua pumppasi vettä 10 000 l/min Myllylammesta Kärenlampeen. Rakennuksen yläkertaan johti Myllylammesta kaksi vierekkäin olevaa, noin 15 metriä pitkää transporttia eli kuljetinta. Niiden alapäässä tukit laskettiin. Kun tukit siirtyivät yläkertaan, kuljettimen vieressä seisovat merkinlyöjät merkkasivat jokaisen puun, joka oli Saimaan merkkuupaikoilla jäänyt ilman merkkiä. Rakennuksen lävitse kuljettuaan puut joutuivat 5 metriä pitkälle rullaradalle, josta ne putosivat kahteen vierekkäin olevaan 200 metriä pitkään veden ryöpyttämään uittoruuheen ja edelleen Kärenlampeen. Parhaimpina aikoina ylivientilaitoksen kautta kulki viikottain 120 000 tukkia ja koko uittokautena 1 800 000 tukkia. Rakennuksen vieressä oli sähkömuuntaja.

Kirjassa"Juuret Lappeella" Veikko Anonen kertoo uittotyöstä: Enso-Gutzeitin hinaajat Cristian Kontturi, Heikki Peuranen, Ahkera, Paavali ja Ensi hinasit tukit tookissa Rovonlahteenn noin kilometrin päähän Söönhartin ylivientilaitoksesta. Antti-laiva teki tookista kaksi nippua rinnan jonoon ja vei nippukuorman Telataipaleen läpi Myllylampeen. Nipussa oli noin 80 tukkia yhteensidottuna keskeltä nippukettingillä ja molemmista päistä 6 mm nippulangalla. Niput purettiin ja uitettiin ylivientilaitoksen eteen puomien avulla. Päällevetäjät vetivät tukit transportteihin ja laskivat ne. "Kymmenen" kuului huuto, jonka ylösottaja merkitsi tukkimiehen kirjanpidolla kopissaan kirjaan. Yläkerrassa leimasi neljä naista tukkeja. Tukit uivat rännejä, joita oli kaksi rinnan, pitkin Kärenlampeen.

Ensi kesänä Salpavaelluksella 1.-3.7.2016 reitillä "Saimaalta Salpamuseolle" tutustutaan Salpalinja-rakenteiden lisäksi myös ylivientilaitokseen ja Rutolan ränneihin. Valitettavasti ne eivät ole aivan alla olevien kuvien mukaisessa kunnossa.

Ylivientilaitosi Seppo Luukkaan kuvaamana

Seppo Luukas kesätöissä  1959

Piiriesimies Jaakko Vuori katselemassa tukkien kulkua Kuva: Liisa Seppälän kokoelmat

Ns.pitkäränni Kärenlammen ja Jängynjärven välissä

Tookihinausta Telataipaleen kanavassa Kuva: Pertti Juvonen

Ylivientilaitos ja Enso-Gutzeitin virka-auto Kuva: Liisa Seppälän kokoelmat

Kyykosken maisemia v. 2015 Kuva: Hilkka Mattila

Vanha mylly kertoa voi monta tarinaa.
Ne kuulla voi, jos vanhan myllyn kieltä tajuaa,
sen kivi kuiskaa, ratas rupattaa.

Koskirikkaassa Väliväylässä on ollut aikojen kuluessa lukuisia myllyjä. Muutama on vielä jäljellä, osasta löytyy viitteitä. Esim. sukeltajapojat löysivät Kyykoskesta vanhan myllyn osia. Tirvan Pasin myllyllä asui viime sotien aikana  evakossa olleen Viipurin apteekin henkilökuntaa.

Kersantti Niinivaara muisteli asuinpaikkaansa:
"Myllyn ja pihan lävitse virtaavan puron yläjuoksulla, joka kuului vielä myllyn pihapiiriin, oli noin parin metrin korkuinen pato, jonka yli puron vesi mahtavasti vyöryi alas ja piti kodikasta kohinaa. Alajuoksulla suunnilleen myllärin asunnon portaiden edessä oli pieniä kallioputouksia, jotka antoivat oman lempeän äänen ja kirstallinkirkkaan sävelen puron ylläpitämään yötä päivää soivaan konserttiin." Kirjassa Niinivaara Friz P: Kuinka makkarasta tuli salonkikelpoinen. Karisto 2006

KANNUSKOSKEN VEHNÄMYLLY

Kannuskosken vesivoimalla on pyöritetty myllyä kauan. Veden putoamiskorkeus on 60 cm. Myllyssä on kiviparit rukiille, vehnälle, ohralle ja rehuviljalle.

Myllyn iästä ei ole varmoja tietoja. Mylly- ja sahalaitos hankittiin Mankin suvulle pakkohuutokaupasta joskus ensimmäisen maailman sodan aikoina. Omistaja Elias Mankki oli lähtöisin Valkealasta. Myllyn asiakkaat tulivat Luumäen lisäksi Valkealasta, Sippolasta, Mäntyharjulta, Savitaipaleelta ja Kouvolan kylältä. Tunnissa jauhettiin viljaa 250 kg ja vuorokaudessa meni kivien läpi  n.2500 kg erilaisia jyviä. Sotien aikana ja niiden jälkeen toiminta oli suurimmillaan. Sunnuntaina puolenpäivän aikaan käynnistettiin mylly ja se pysäytettiin vasta lauantai-iltana.

Olavi Mankki muisteli, että hyvien jauhojen salaisuus perustui myllärin tieto-taito-osaamisen lisäksi sihtikoneen sihtikankaiden järjestykseen.

JYRÄÄN MYLLY

Valkealan huomattavin ja ainoa tullia vastaan jauhava mylly oli Jyräänkoskessa. Vuonna 1688 sen omisti Pyhtään Siltakylässä oleva ratsutila. Myllyä vuokrasi Jöran Strarch, joka palkkasi sinne myllärin ja perusti myllyn oheen krouvin. Vuonna 1858 myllyn omisti Luumäeltä tullut Fredrik Heikinpoika Hämäläinen, joka muutti myllyn ja  sen yhteydessä olleen ryynilaitoksen turbiinikäyttöiseksi. Villatamppia ja pärehöylää käytettiin pienemmällä vesipyörällä ja turbiinilla. Fredrik Hämäläinen poika Johan Hämäläinen ja tyttärenpoika Kosta Ikonen jatkoivat myllyn toimintaa. 1900-luvun alkupuolella Johan Hämäläisen osuuden osti Jalmari Kiviranta. Mylly oli aikoinaan nykyaikainen ja sen käyttö vilkasta. Eteenkin viime sotien aikana jauhamista riitti aamusta iltaan ja joskus läpi yönkin.
Konsta Ikonen kuoli v. 1944 ja Jalmari Kiviranta 1950-luvulla. Jalmari Kivirannan poika Eino Kiviranta hoiteli jonkin aikaa myllyä, kunnes Konsta Ikosen perikunta osti koko myllytoiminnan itselleen. Myllyä ja sähkölaitosta hoiti Oiva Ikonen.
Jyrään mylly paloi 27.6.1968.

JOKELAN MYLLY

Perimätiedon mukaan Jokelan mylly sijaitsi aikaisemmin ennen koskea ylälaskun paikkeilla. Todennäköisesti se on siirretty nykyiselle paikalle siinä vaiheessa, kun vesiratas on vaihtunut turbiiniksi. Tällöin on tehty nostettavin ja laskettavin luukuin oleva pato. Uittojen takia rakennettiin tukeille oma ränni ja sivuun kalaportaat. 1920-luvun alussa pato tehtiin Virrannimen navetan seinistä.

Myllyssä oli kaksi kiviparia ja kuorimakone eli bahma. Myöhemmin lisättiin kauraryynien tekemistä varten yksi kivipari koneineen. Myllyllä oli myös pärehöylä. Jauhot olivat hyvässä maineessa ja asiakkaat tulivat Jokelasta, Saarennosta, Ruotsulasta ja Kouvolan kylältä. Mylläreinä toimivat mm. Eljas Juutila, Edvard Pyötsiä, Unto Hämäläinen, Vihtori Pyötsiä, Toivo Honkanen ja Kalle Poikolainen. Mylly ja myllytupa kuulivat paljon tarinoita. Siellä keskusteltiin maailman politiikasta, oman maan tapahtumista sekä Valkealan kunnan ja omien kylien asioista.

Myllyssä jauhettiin viimeisen kerran vuonna 1955.

Emil ja Matti Eronen Jokelan myllyn sillalla v. 1940. Kuva Matti Erosen kokoelmista

Kuva: Kannuskosken marttojen kokoelmista

Väliväylän uittoväki oli monilahjakasta porukkaa, Löytyi kieli-, laulu-, urheilu-  ja monia muita taitoja.

Väinölän konemestari Sauli Vainonen osasi mm. kirjoittaa. Kouvolan Sanomiin hän kirjoitti värikkäitä tarinoita Väliväylän uitoista. Tässä yksi hieman lyhenneltynä vuodelta 1963:

Palaamme ajassa muutamien vuosikymmenten taakse. Elämme kesäisiä päiviä. Savu tupruaa höyryhinaaja Väinölän piipusta ja väki on pestattu laivaan kesäksi. Pitkät lauttajonot seuraavat laivaa myötäisen sattuessa keveästi, mutta vastttulen puhaltaessa ne kiristävät pukseerin tiukalle ja lautta on tokinainen kuin suuttunut pässi.
Saamme laivan päivävuorolta Mietunvirran halkovaraston laiturista. Ovat täyttäneet poksit haloilla ja mahansa emännän laittamalla tukevalla aterialla.
Käsitellään lyhyesti päivän tapahtumat. Päivävuorosta osa lähtee maihin, jotkut jäävät laivaan vapaavuorolle, nukkuvat yönsä laivan messissä.
"Saku, panehan raudat kuumiksi, kohta lähdetään; otetaan köydet irti, vahtikaa puomiletkaa", jatkaa kippari Eeki käskyjään laivan työvuorolaisille. Lämmittäjä Reetu on täyttänyt tulipesän haloilla ja timmit on topissa. Kansimiehet työntävät hinaajan irti laiturista kekseillään.
Telekrammi kilahtaa, viisari osoittaa "hiljaa eteen". Vedän hitaasti koneen käyttöventtiilin varresta ja kuumat raudat alkavat elää. Höyry puhkuu laivan kyljestä ulos niin kauan kuin sylinterit tyhjenevät lauhdevedestä. Lämmittäjä avaa alaluukun, jolloin tulipesään pääsee palamisilmaa. Halot syttyvät ja mahtavat savut tulevat piipusta peittäen rantalepikon harmaaseen, kitkerään utuun. Kello kilahtaa "puolivauhti", puomiletka on oiennut laivan perään. Laivan keula kääntyy kohti Jaakonsalmea yli Tarhajärven. Täysvauhdin otettuamme ja tultuamme ulos virrasta on aika mennä ajokoppiin, "komentosillalle". Siellä on ison ruorirattaan takana kippari tai kansimies ohjaamassa laivan kulkua.
"Kas, kun pitää hyviä heinäilmoja". Maatalojen väki on pellolla heinätöissä. Muuta niin kiirettä heillä ei ole milloinkaan, etteivät ehtisi laivan kulkua seuraamaan, niin jokapäiväinen tapahtuma kuin se onkin. Laivamiehet vilkuttavat pelloilla oleville, sieltä vastataan. Se tarkoittaa "olemme ystäviä". Me täällä, te siellä. Rakennamme yhteiskuntaamme kohti parempaa huomispäivää.
"Kesäpäivä oli kirkas, taivas pilvetön", laulaa laivan radiossa iloinen laulaja. Virran pinta on kuin rasvattu. Pukseeri on jo kiinnitetty ensimmäiseen pyrääseen ja kansimiehet valmistavat kuormaa. "Siinä on nyt kahdeksan pyrästä", sanoo uittopomo Eemil tultuaan koskelta laivaan. "Otetaan alusta tyhjäksi, näyttää tulevan luistava keli", vastaa takakannella seisova kippari Eeki. Laivamiesten toimintaa tähyillessään hän huutaa "Jättäkää kahdeksan väliä ja tehkää suora kuorma". Liitettyään viimeisen pyrään kuormaan heiluttaa Jussi hellehattuaan päänsä yläpuolella merkiksi, että valmis on.
Eemil on tarinoinut värikkäästi päivän tapahtumista koskelta, hyppää veneeseensä työntäen sen irti laivasta. "Terve taas" - kello kilahtaa, hiljaa eteen. Kone on saanut öljyannoksensa sekä muun huollon. Hiljaa eteen, pukseeri natisee ja tiukkenee kuorman lisääntyessä, kuorma oikenee, Se on melkein kilometrin pituinen täyttäen kapean virran.
Rantakoivussa ei lehtikään värähdä. Salakat rikkovat veden kalvon ilmoittaen, että pinnan allakin eletään. Lots, lats, lots, lats.... lauhdepumppu latsuttaa vettä laivan kyljestä yksitoikkoiseen tahtiin. Kuorma liikkuu kohti päämääräänsä halki Valkealan vesien.
Hiljaisena matelemme läpi Mietunvirran. On kaunis kesäyö. Revonsalmesta käännymme kohti Puhjonsalmea, kuorma oikenee, täysi vauhti. Kansimiehet soutelevat kuorman hänniltä laivaan. Kun Jussi saa kätensä reilinkiin kiinni, häviää vene jalkojen alta. Koneen käynti hiljenee. Käsitämme, että kokkarossi meni potkurin akseliin. Kuorma humppaa massiivisella voimalla kohti laivaa. Vene riippuu pystyssä potkurin alla kesäyössä keskellä Rapojärveä. Kone ei pyöri eteen eikä taakse. Ei tuumittu, kun Jussi kysyi "Onko terävää puukkoa?"
Konehuoneessa on Fiskars, terävä kuin partaveitsi. Sen enempää puhumatta heittää Jussi jalkineet ja housut pois seisten muutaman sekunnin kannella kuin Tarzan puukko kädessä, ponkaisten sitten uljaasti pää edellä kohti potkuritunnelia toisten seisoessa totisina kannella. Hetket tuntuvat pitkiltä, viimein pulpahtaa Jussin pää pinnalle puhaltaen sieraimistaan vedet ulos ja riipaistessaan itsensä kannelle. Myös veneen kokka ilmestyy pintaan. Homma on hoidettu. Jo oli temppu kymppi, sanomme.
Lats, lats, lats..... taas vakaa ääni laivalta. Matka jatkui, tunnit kuluvat. Suuremmitta kommelluksitta tulimme Haukkajärvelle.  Varhain aamuyöllä ohitimme Palssinsalmen. Koskelan silta ja talo häämöttävät harvan sumun läpi. Siinä on päätekohta, siihen jätämme kuorman.
Jätimme kahdeksan pyrästä, noin 16 000 tukkia Palmun Aaron stressiksi, saimme puomiletkan peräämme ja keula kohti Kuivalaa, Miettulaa ja Auvosinkoskea.
Tasan viiden aikaan loksutimme kohti halkorantaa. "Vetäkää langasta kolmesti", huuteli Eeki. Niin tapahtui ja voimakas höyrypilli antoi kolme pitkää, karmeaa huutoa, jotka eivät ollenkaan sopineet rauhalliseen kesäaamuun. Tiesimme, että tätä merkkiä kuuntelevat maissa olevat laivamiehet. He tietävät, että ylävirtaan ollaan tulossa ja vuoron vaihtoon.
Halkopoksit täytettyämme ja puoli kuuden huudot puhallettuamme istuimme hetkeksi. Väsymys alkaa tuntua, mutta tunsimme tehneemme vuoromme tunnollisesti ja se tuotti hyvää mieltä.
Lepikon läpi kulkevalta polulta kuului pehmeitä askelia ja oksien rasahtelua. Tohkan Lauri tuli sieltä miehineen ottamaan laivan ja vastuun kahdeksaksi tunniksi.
Päivävuorolla oli ollut huonoa tuuria. Kuorma hajosi Kepsunvirralla. Puomin pään haljettua pääsi paljon tukkeja karkaamaan. Niiden kasaus vei aikaa useita tunteja. Lautta hajosi uudelleen Niemelän mutkaa tehtäessä ja tuuli painoi tukkeja ulos pyräästä. Lauri oli merkinnyt tapahtuman lokikirjaan ja lisäsi kaneetin "Kaikki päin persauksia tänään".Saimme laivan ja kuorman illalla samassa paikassa, mihin sen aamulla jätimme. Tosin kuorma oli jo virrasta läåi. Olimme levänneitä ja latautuneita.
Melkoinen länsituuli puhalteli järvellä, joten jouduimme koukkaamaan kaukaa ennen kuin oikaisimme oikeaan suuntaan. Asetimme tavoitteen niin, että aamulla vaihdamme samassa paikassa.
Tutuksi käyneet rantamaisemat ohitettuamme ja normaalit työt suoritettuamme olimme taas Auvosissa ottamassa kuormaa. Eero tuli maista, eikä malttanut mennä nukkumaan. Keittelimme kunnon kahvit ja ihailimme heinäkuun yötä. Hiljaa soljui kuorma kapeassa virrassa. Menin ajokopin katolle tähyämään tuleeko kuorma kunnolla mutkan takaa. Eero istui laatikon kannella, veti norttitopan taskustaan, kaivoi tikut esiin ja sytytti verkkaisesti. Hänestä tuntui varmaan eksoottiselta, koska hän hyräili hiljaa laulua, jota ei ole laulettu ennen eikä sen jälkeenkään. "Italian sinitaivaan alla on naisia, on viiniä, on naisia kaikenlaisia. Hän mulle suukon suo ja viinimaljan tuo."
Kesäaamu tavoitti meidät Tarhajärvellä. Viiden huudot kuivalalaisille ja puoli kuuden aikaan on miettulalaisten vuoro ottaa hommat hoitoonsa.

(Sauli Vainosen juttu kokonaisuudessaan oli Kouvolan Sanomissa 24.6.1963
Väinölä-laiva kulkee nykyisin entistä ehompana ja Sissi-nimisenä Saimaalla. Alla olevat
uittokuvat Valkealan vesiltä ovat laivaemäntä Eeva Räisäsen albumista.)

Tänään on Talvipäivän seisaus vuonna 2015. Lämmintä on kuusi astetta. Horisontissa orastavaa oranssia ja Väliväylä virtaa vapaana.

Kiitos kaikille blogia seuranneille, hyvää joulun aikaa ja menestystä vuonna 2016!

Väliväylällä on aina liikuttu veneillä. Jo 1900-luvun alkupuolella kanootilla liikkuvat saksalaisturistit olivat Kivijärvellä tuttu näky.
Tarina kertoo kielitaitoisesta Kaarlo von Hertzenistä (Kivisaaren Kalle). Kanootti yritti mennä läpi tukkien täyttämästä Huopaisenvirrasta. Otvalla seissyt Kalle huuteli, että menkää sivummalta niin on tilaa meloa. Kun menijät eivät ymmärtäneet suomea eivätkä ruotsia, Kalle ohjeisti heitä saksaksi.
Saksalaiset palasivat hetken päästä maitse kysymään Kallelta, miten tukkilainen voi osata niin montaa kieltä. Kalle vastasi siihen, että Väliväylä on turistirikasta aluetta ja vähimmäisvaatimus uitossa on osata kolmea kieltä. Se oli leikkiä, mutta Kalle osasi sujuvasti viittä kieltä. Toisen tarinan mukaan jopa seitsemää kieltä.
Kotipappilassa hän oppi suomea ja ruotsia. Äitipuoli opetti saksaa. Amerikassa metsätöissä piti opetella englanti ja laivoilla sekä Wiipurissa venäjä.

Väliväylä on edelleen kanoottimatkailjoiden suosiossa. Se on eräs Etelä-Suomen puhtaimmista vesireiteistä. Reitin varrelle on kunnostettu tasaisin välein taukopaikkoja. Matkailupalveluja löytyy myös riittävästi, jotta Väliväylä on sopiva retkikohde vaikka koko perheelle.

Jos lähdetään liikkeelle Lappeenrannan Myllysaaresta niin reitin kokonaispituus on 155 km. Pääosa siitä on järvimelontaa kapeilla järvillä. Useat kiviset koskiosuudet vauhdittavat matkantekoa ja laskua koko matkan aikana kertyy 19 metriä.  Kokenut meloja kulkee reitin 4-5 päivässä. Reitin varrelta löytyy majoituspalveluja vaivattomasti. Jos haluaa nauttia kauniista maisemista ja kokea historian havinaa tutustumalla Salpalinjan rakenteisiin, kalliomaalauksiin tai metsäteollisuuden vanhoihin rakennuksiin viikko menee nopeasti. Reittiä voi myös räätälöidä alku- ja loppupäästä kullekin sopivaksi kokonaisuudeksi.

Melontareittivälimatkoja: Myllysaari - Tervankeittoniemi (Lappeenranta) 8 km,Tervankeittoniemi - Saisaari (Taipalsaari) 6 km, Saisaari - Kähö (Jokilahti) 12 km, Kähö - Uirinniemi (Rutola) 9 km: (sisältää kantotaivalta 700 m).
 Varsinainen Väliväylä-osuus: Jängynjärvi: Uirinniemi - Kotkansaarensuo 12 km; Kivijärvi I: Kotkansaarensuo - Parkunlahti 8 km; Kivijärvi II: Parkunlahti - Parkkisaari 8 km; Kivijärvi III: Parkkisaari - Huopaisenvirta 8 km; Alakivijärvi: Huopaisenvirta - Ämmänniemi 6,5 km; Kelkjärvi: Ämmänniemi - Tuohtiainen 11,5 km; Kannuskoski: Tuohtiainen - Kannuskoski 10,5 km. (Kannuskosken myllypato ja Ruokokosken voimalaitos pitää ohittaa rannan kautta); Kannuskoski - Pyötsiä 9 km; Pyötsiä - Tirvan järvi 9 km (Tirvan voimalan kohdalla maasiirtymä 250 m); Tirvanjärvi - Miettula 12 km; Miettula - Lappalanjärvi 14 km (Jyräänkoski on laskukelvoton ja Myllykoski suositellaan myös ohittamaan maitse); Lappalanjärvi - Kuusanlampi 12 km.
Melontareitistä on useita ohjeita. Tarkempaa tietoa löytyy mm. www.OUTDOORSFINLAND.FI, josta löytyy mobiilisovellus, kartat ja Outdoors Finlandin Facebook-sivuilta ajankohtaista tietoa.
 reiteistä.

Esa Mikkolan uittoaikaisia valokuvia Lakkalan ja Tirvan maisemista

Olen kiitollinen kaikille Teille, jotka olette kirjoittaneet minulle uittaja- tai uittoväylämuistojanne tai kertoneet muista kirjahuomioistanne.
Tallennan ne aineistoni joukkoon ja jos unelma uittomuseosta toteutuu, oikea tieto siirtyy eteenpäin.

Kirjatilauksien lisätietoja-kohdassa tai uittokuvanäyttelyn vieraskirjassa on ollut kivoja lisäyksiä kuten "Väinölässä  vuonna 1955" tai "uittorakennelmia ihmetellyt poikanen Valkealasta" tai "kesämökkiläinen Väliväylän varrelta". Ne vahvistavat ajatusta, että monia sukupolvia yhdistävän väylän varrella kuljetaan. Minun kirjassani on vain pieni osa muistoja, mutta toivottavasti ne tuovat jokaisen omia tai suvun muistoja mieleen.

 V.R. kirjoitti: Olin sekä Kannuskoskella että Tirvalla  kuuntelemassa esitystä ja katsomassa kuvia.
Kuvista löysin muutamia tuttuja. Lapsena vietin kaikki kesät Tirvalla ja olin joskus Eino-laivalla mukanakin vetäessämme pyräitä Salmisiltaan,
Sukulaiseni Nestor Heimala oli aikoinaan Tirvan sahalla työnjohtajana 40-vuotta aina vuoteen 1946 asti. Kovana kynämiehenä Nestor kirjoitti 12 päiväkirjaa vuosilta 1919 aina kuolinvuoteensa 1960 asti. Merkintöjä säästä ja päivittäisistä tapahtumista on lähes joka päivälle. Jostain kumman syystä Nestor ei juuri kirjoittanut työelämästä päiväkirjoissaan. Muuten niistä saa elämänmenosta maalla erittäin hyvän kuvan. Kaikki tapahtumat kotona ja kylällä, vierailut ja kauppakäynnit mm. Kouvolassa on kuvattu siinä mielessä hyvin, että kaikkien ostosten hinnat, palkat jne on pennilleen kirjattu kuten maksut, verot, lehtitilausten hinnat jne. Nestor Heimalasta on kirjoitettu Heimo Pohjalaisen kirjassa "Sata vaikuttajaa Valkealassa" (2008), jossa on otteita hänen säilyttämistään pöytäkirjoista. Hän kokosi usealta vuodelta Tirvalla pidettyjen hiihtokisojen tulokset. Kylällä asui tällöin mm. tehdasväkeä ja maanviljelijöitä.

Huomioita Seuralassa olleista uittokuvista:
Neljä miestä seisoo otvalla vierekkäin keksit vierellään, todennäköisesti Ruunakosken haaran suulla. Oikeanpuoleinen on Jouko Heimala eli Nestor Heimalan poika. Hän sekä veljensä Veikko olivat joitakin vuosia uittohommissa. Päiväkirjoissa 50-luvulta on useita merkintöjä, että Nestor poikinen kävi tukkeja kuorimassa mm. Ottolahdessa.

Lukioaikana olin kesätöissä Kymen  vesipiirissä. Muistaakseni 70-luvun alkupuoliskolla olin teekkarin apupoikana ja tehtävämme oli käydä läpi uittolaitteet aina Rutolasta Lappalalle asti. Merkitsimme karttaan kuten myös kuvasimme kaikki jäljellä olevat uittolaitteet: suisteet eli seinämät virtapaikkojen ja kapeiden kohtien ja saarien reunoilla ym, poijut, kelat, otvat ja myös uppotukit, jotka näimme. Hommassa meni koko kesä. Itse ajoin moottoriveneellä koko väylän läpi. Teekkarilla oli auto, jolla siirsimme venettä. Tiedoksi siis, että Vesipiirissä eli nykyisessä ELY-keskuksessa on varmaan arkistoituna kaikki kesän aikana ottamamme kuvat uittolaitteista. Suuri osa uittolaitteistahan purettiin tämän jälkeen. Veden alla ollut puu oli säilynyt erittäin hyvin, Se oli usein punahonkaa ja erittäin hyvää rakennuspuuta tai ainakin polttopuuta.

S.H. kirjoitti: sivulla 124 "Salmisillan niskamiehet kuten Erkki Tirva ja Topi Virtanen". Topi V tarkoittanee kuitenkin Virtalan Topia ei Virtasen Topia. Valkealassa on aina puhuttu ihmisistä talon nimellä niin tässäkin. Topin kodin nimi on Virtala, aivan Salmisillan kupeessa toisella puolella virtaa kuin Anna Rautasen koti.
sivu 125: "Muun muassa Marjamäen Oskari". >Pitäisi olla Marjomäen Oskari eli Marjo Oku. Muistan itsekin lapsuudesta sen talon paikan ns. Okun rannassa ennen nykyistä tanssilavaa. Siinä on nyt huvila.
sivu 126: "mestari kettuneuvos Haapalan kylässä syntynyt jne." Pitäisi olla Aapolan talossa syntynyt eikä siis Sippolan Haapalassa. Topin isä oli kotoisin Aapolasta ja neljästä lapsesta kolme oli syntynyt Aapolassa. Nuorin tytär oli syntynyt Virtalassa vuonna 1928, kun Virtalan talo on valmistunut.

A.P. kirjoitti: Nyt kun Pien-Saimaa rehevöityy niin voisikohan olla syynä ettei Rutolasta enää vesi voi jatkaa Kivijärvelle niinkuin uittojen aikana. Meidänkin perhe eli uitosta. Äiti oli merkinlyönnissä ja isä purkajana Myllylammessa. Myö pojat ongittiin päivät pitkät tukkien välistä! Kuorikasoista sai parhaat matoset!

M.W. kirjoitti: Isäni oli Enso-Gutzeit Oy:n metsäosaston piiriesimies. Isäni kuten kirjassa mainittu kolleegansa Jaakko Vuori hankkivat puuta laajalta alueelta Etelä-Suomesta. Isäni alue eli E-G:n Kausalan piiri ulottui laajimmillaan Virolahdelta Ahvenanmaalle. Isäni jäätyä eläkkeelle piirin keskus siirtyi Haminaan.
Väliväylä ei kuulunut isäni alueeseen vaan Jaakko Vuorelle. Mäntyharjun väylä eli Kymijoen vesistön alue oli isäni aluetta. Hän kuten Vuorikin vastasivat toiminnastaan Lahden metsänhoitajapiirille. Sieltä tulivat tutuiksi sellaiset metsänhoitajat kuten Aimo K. Ackte, Kuukkanen, Niilo Lotila, Ilkka Pukkila, Antti Alameri, Osmo Grönqvist jne.
Lapsuudessani koulujen loma-aikana kuljin paljon isäni matkassa uitoilla, metsätyömailla ja kämpillä. Väliväylä on minulle nimenä tuttu, joskaan en muista koskaan siellä käyneeni. Sen sijaan Mäntyharjun väylä on minulle hyvin tuttu. Olin seillä yhden kesän Puolakan koskella ja Verlassa uitolla töissä 1960-luvun alussa opiskelurahaa tienaamassa.
Olisi upeaa, jos joku kirjoittaisi samantyyppisen kirjan Mäntyharjun väylästä. Ihan pian uiton ajan eläneet viimeiset ihmiset katoavat muistoineen "rajan taakse".

Lisään tähän loppuun muutaman Esa Mikkolan ottaman uittoaikaisen kuvan Tirvalta

Esko Pakkanen on kirjoittanut 1040-sivuisen kirjajärkäleen uitoista. Lukemista siinä riittää pitkäksi aikaa. Katselin, mitä Väliväylästä kerrotaan. Mukava oli huomata, että mainintoja ja valokuvia oli yli 20. sivulla:

s. 31 Karttakuva Kaakkois-Suomesta 1700-luvun lopulla. Upsalan yliopiston kuvassa on ylälaidassa Väliväylä ja alempana sahatavaran tärkein rahtireitti Saimaan etelärannalta Viipuriin.

s. 105 Kirjoittaja ihmettelee Gutzeit-yhtiön vähäisiä Pielisjoen uittoja v. 1897. Vain 60 000 tukkia, vaikka Rutolan kautta kulki Väliväylään jo lähes puoli miljoonaa tukkia.

s. 154 Otsikko: Väliväylä ja Rutola. Kuvissa Väliväylän kartta ja Jängynjärven saksa.
s. 156 kerrotaan, että varppausponttoneja ts. saksoja, röllejä oli Väliväylällä suurimmillaan 14 kpl.

s. 286 kuva s/s Ristosta Kiurinvirralla, jossa se varppasi vv. 1891-1939. Risto palasi Jängynjärvelle 1958 ja työskenteli siellä uittojen loppuun asti.

s. 307 kuva höyryhinaaja Väinölän konehuoneesta 1950-luvulla. Töissä konemestari Hentunen ja lämmittäjä Vanhalakka.

s. 481 kuva Valkealan Karhulajärveltä, jossa varpattiin keluveneellä isoa pyrästä vuonna 1934.

s. 543 kerrotaan Gutzeit-yhtiön Saimaan aluksista lähinnä Kotkasta ja Ruttoisista. Sivulla mainitaan myös v. 1893 hankittu Aino-varppaaja, joka oli Ala-Kivijärvellä vv. 1909-1963.

s. 572 Matti Erosen v. 1956 ottama kuva röllästä Käyrälammella. Kannella istuvat Väinö Puustell, Urho Jokela ja Risto Palmu.

s. 578 kerrotaan s/s Kyykosken siirrosta v. 1922 Väliväylältä Pohjois-Karjalaan Ilomantsiin Nuorajärvelle.

s. 579 kerrotaan, miten uittoaluksia siirrettiin väylällä olevan kosken ohi erillistä siirtorataa myöten.
Väliväylällä siirrettiin Kyykosken ohi mm. Tirva-alusta.

s. 605 kerrotaan Gutzeit-yhtiön teknillisen johtajan Julius Nielsenin kehittämästä niputus- eli kimputuskoneesta

ss. 642-643 kerrotaan siirtolaitoksista, joita olivat Gutzeitin Rutolan lisäksi mm. Malmin Puutie, Siikajoen uittokanava, Pispalan tukkitiet, Vääksyn rillitie ja Orrain-Honkataipale.

s. 660 mainitaan Kyykosken sivulla kulkenut lyhyt rata, jonka avulla aluksia mm. Tirva siirrettiin koskipaikan ohitse.

ss. 801-803 kerrotaan lauttauskorvausten maksamisesta maanomistajille. Kuva uitosta Valkealan Jokelankoskessa v. 1909. Väinö E Hämäläisen kirjoittamassa kirjeessä v. 1946 kerrotaan ongelmista ranta- ja kalaustusvahinkojen korvausten kanssa.

ss. 948-950 kerrotaan laivamiesten koulutusvaatimuksista ja naisten mukanaolosta uittotöissä. Matti Erosen ottamassa kuvassa Väinö Puustell rasvaa röllän konetta v. 1954. Rapu-varppaajassa oli pimpsarina Leila Pyötsiä ennen laivaemäntänä oloaan.(s. 948)

s. 963 kerrotaan viiden Pyötsiän tyttären laivaemännyydestä s/s Väinölällä

s. 965 kuva Eeva Pyötsiästä laivaemäntänä s/s Väinölällä.

Leila Pyötsiä pimpsarintöissä Rapu-laivalla

Pyötsiän tytöt pituusjärjestyksessä; vas veljen vaimo Seija, Ritva, Eeva, Leila, Liisa ja Hilkka

Polkupyörä oli tarpeen, kun laivaemäntä pyöräili aamuisin kotoaan kauppaan, jäljitti sopivan laivaannousupaikan ja palasi illalla kotiin

Yhtiö tarjosi työntekijöille kahvit, kun miljoona tukkia oli kulkenut työpisteen läpi.
Jo vuonna 1916 ylitettiin miljoonan tukin raja. 1950-luvulla kahvit juotiin jo hyvissä ajoin heinäkuussa, kun kesän uittomäärä oli jatkuvasti yli 1,5 miljoonaa.

Kahvien juominen katkaisi mukavasti rutiinityöntekoa, mutta Rutolassa miljoonakahvit olivat koko kylän juhla. Niihin valmistauduttiin etukäteen ja niitä odotettiin. Tilaisuus oli viikonlopun yhteydessä, yleensä lauantaina. Jaakko Vuori piti puheen ja aikuisten pullakahvien lisäksi lapset saivat karamellejä.

Jatkojuhlassa tarjoiltiin uittomiehille tupakkaa ja IV-olutta. Yhteislaulua tehostamaan valmistettiin kiljua. Haitari soi ja iloa piisasi pitkälle yöhön. Rännin miehet poistuivat joskus kotiinsa jopa ränniä pitkin lasketellen.

Äidit varoittelivat kasvuiässä olevia poikiaan, että noihin juhliin ette mene. Mukana olleet nuoret uittomiehet muistelivat vielä aikuisina, miten miehekkäältä tuntui ottaa ensimmäinen oluthuikka.

Muualla Väliväylän varrella juhlittiin rauhallisemmin. Uittotalojen emännät keittivät porukalle kahvit, kun juhlatukki ohitti paikan ja loppupäivä oli vapaata. Laivoihin annettiin kahvipaketti ja rinkelipussi.

Tietoa, milloin kahvia saattoi odotella tuli laivamiesten mukana sekä sitä saattoi ennakoida myös pyräskirjanpidosta. Juhlatukin pyrääseen laitettiin pieni koivu merkiksi.

Viimeiset miljoonakahvit juotiin heinäkuussa vuonna 1963, jolloin väylän vähävetisyyden takia uitot lopetettiin 700 000 uitetun tukin jälkeen.

Entisaikojen tupakka-, juoma- ja tarvikevalikoimaa,, kuvat: Hilkka Mattila

Ennen juhannusta sain Päätalo-instituutista kirjeen. Tukkien matkassa-kirja oli saanut I palkinnon vuoden 2015 Möllärimestari-omakustannekilpailun Tietoteokset-sarjassa. Iloinen olin kovasti, edellinen kirjoituskilpailu-palkinto oli kansakouluajoilta raittius- ja henkisistä kilpailuista.

Raadin arvio kirjasta on: Järvi-Suomen eteläisintä reittiä kuljetettiin Pielisen ja Saimaan puuta Kymijoelle ja edelleen Kotkaan. Hilkka Mattila on perehtynyt tämän vesireitin 70-vuotiseen historiaan tukinuitossa ja vaurauden tuojana alueen ihmisille.

Mattilan työ on todella perusteellinen ja arvostuksen arvoinen. Kirja herättää mielenkiinnon tukinuiton historiaan myös niiden osalta, joille maisemat eivät ole tuttuja. Erityisen merkillepantavaa on se, että Mattila on paneutunut myös laivojen tekniikkaan ja alueen karttoihin selventäessään tukinuittoa.

Kirja ei ole vain alueen historiaa, sillä on myös laajempaa merkitystä aikalaiskuvauksena. Runsas kuva-, piirros-, ja kartta-aineisto tukee kerrontaa. Teksti on sopivan tiivistä eikä juurikaan lähde rönsyilemään, vaikka sopivia anekdootteja onkin kirjan varrelle siroteltu.

Iloinen olin myös arvostelusta. Kirjaa ei kukaan lähde kirjoittamaan kiitoksen toivossa, toki se lämmittää. Kirjan tekemisessä on monta vaihetta; aiheen valinta, tiedon kerääminen, apurahojen anominen, kirjoitusvaihe, korjailu, kuvien ja karttojen haku, haastattelut, korjailu, taloussuunittelu, taitto, korjailu, paino, markkinointi, myyminen, arvostelujen pyytäminen, markkinointi, myyminen jne...

Elämyksiä kaikki edelliset ovat, mutta kirjoituspalkinnon hakeminen Taivalkoskelta on elämys, jota en voinut jättää väliin. Kunta on hienosti tuotteistanut suuren poikansa Kalle Päätalon. Esitteen mukaisesti tarjolla oli herkullinen kattaus hengen- ja ruumiinkulttuuria. Ohjelmaa oli laidasta laitaan; konsertteja, teatteria, retkiä, näyttelyitä, tansseja, pruasniekka, perinnekinkerit jne....
Kaikkiin ei ehditty. Herkon vene oli tervattu ja pärekatot tehty, kun päästiin Kallen lapsuudenkodin Kallioniemen maisemiin.

Palkintojenjako oli lämminhenkinen tilaisuus, jossa oli lähinnä palkittuja ja palkinnon jakajia paikalla. Ihailtavaa oli, että muutama palkittu oli osaltunut jo 10 kertaa kisaan. Kunnan tarjoamat kakkukahvit maistuivat. Paikalliset ihmiset olivat luonnollisia ja ystävällisiä, helposti lähestyttäviä ja rauhallisia. Vapaata majoituspaikkaa oli työläs löytää, keskusta oli jo varattu. Reilun 20 km:n päästä löytyi mökkimajoitus, jossa saunoja ei oltu säästelty. Oli sisä-, tynnyri-, kota- ja savusauna. Isäntäväki olisi tuonut vielä kylpytynnyrin, jos olisi toivottu. Oli luontoa ja mukavuuksia, puhdas olo sisällä ja ulkona.

Iijoen uittojen muisto elää Taivalkoskella. Veikko Haukkavaaran teos Uneutettu vonkamies Kallen kodin päärakennuksen takana, Jokijärven rannalla, valvoo viimeisten uitonhäntien hyvästijättöä Jokijärvelle.

Uneutettu vonkamies

Taivalkoski

Kallioniemi sateisena kesänä 2015

Väliväylällä uitettiin puita vajaa 74 vuotta. Niiden vuosien aikana Suomi itsenäistyi ja matka hyvinvointivaltiota kohti alkoi. Sotien aikana koettiin kipeitä asioita. Kauniin luonnon lisäksi reitin varrelta löytyy muistomerkkejä.

UITON MUISTOMERKKEJÄ

Uittolaitteet Kannuskosken otvaa lukunottamatta on purettu. Pitkänrännin suuhun on jängynrantalaisten toimesta tehty entisten mittojen mukaan lehtikuusesta ja männystä 50 metrin pätkä muistoränniä. Paikalla on tekstein ja kuvin uitosta kertova taulu.

Jängyn erämiesten majan pihapiirissä on vuonna 2009 valmistettu Väliväylän uittojen muistomerkki.
Siinä saksan ankkuri on kiinnitetty Salpalinjan kiveen .

VAHVOILLE NAISILLE

Suomen senaatin eli hallituksen (valkoiset) ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen (punaiset) välillä käytiin 27.1.-16.5.1918 sota. Saksa tuki valkoisia ja Venäjä punaisia.

Yleislakko alkoi ja Rutolan työläiset sulkivat sahan ja koulun. Sodan alettua he saivat aseita ja siltoja vartioitiin ja tehtiin joitakin ruokatakavarikkoja. Sodan loppuvaiheessa miehet pakenivat metsiin, mutta palasivat pian koteihinsa, koska missään tappotoimissa ei oltu mukana.

26.4.1918 valkoiset tulivat Rutolaan ja vangitsivat miehet. Nopeassa oikeudenkäynnissä heidät tuomittiin kuolemaan. Tuomioon riitti sahan ja koulun haltuunotto. Toukokuun alkupäivinä heidät ammuttiin Lappeenrannan linnoituksen valleilla nykyisen maakuntamuseon takana. Pikateloitukset jatkuivat, vaikka Mannerheim oli ne kieltänyt.

Rutolaan jäi 26 leskeä ja 60 orpoa. Saha seisoi. Naiset ja lapset asuivat yhä yhtiön asunnoissa. Työtä ja ruokaa ei ollut.

Heikki Hietamies on kirjoittanut kirjan "Naisten talvi", jossa hän kuvaa sodan jälkeistä aikaa Rutolassa. Siinä odotetaan mustikoiden kypsymistä ja perunasatoa, haaveillaan sokerista ja vehnäjauhoista.

Rutolan naisille pystytettiin vuonna 2003 muistomerkki. Tekstin merkkiin on kirjoittanut entinen pääministeri ja historian harrastaja Kalevi Sorsa, joka vietti osan nuoruudestaan Lappeenrannassa ja Savitaipaleella. "Rutolan urheille naisille, jotka ottivat osakseen raadannan ja vastuun jälkipolvesta, kun vaino vei miehet 1918".

HUOPAISEN MUISTOMERKKI

Sodan aikana kulki Luumäen halki monia kymmeniä pakolaisia punaisen rintaman läpi kohti pohjoista ja valkoista rintamaa. Salainen Sianpää-niminen postitie kulki Kotkasta Savitaipaleen kautta Mikkeliin.

Antti Jaakkola Haminan Kolsilasta pakeni vangitsijoitaan yhdessä haminalaisten Eino Hauhian, Nikolai Jaffen, Eugen Maconin ja Matti Tynyksen kanssa. Matkalla he tapasivat neitoset Helmi Husgafelin ja Aino Lainion sekä sippolalaiset Hugo Purhon ja Einar Katteluksen. Ratavartija näki seureen rautatien ylitysjäljet ja ilmoitti punaisille. Taavetista lähtenyt osasto saavutti heidät Savitaipaleen Kaulion kylässä. Samassa yhteydessä pidätettiin luumäkeläinen suojeluskuntalainen Matti Pukki.

Vankeja kuulusteltiin Taavetissa. Rautievaunussa vietetyn yön jälkeen heitä vietiin kahdessa hevoskuljetuksessa Savitaipaletta kohti. Ensimmäisen kuöjetuksen kaksi miestä ammuttiin lähellä Savitaipaletta ja kahdeksan Huopaisenvirran sillalla.

Huopaisenvirran tapahtumista on kirjoitettu useassa teoksessa mm. Olli Korjus Nimi nimeltä - luoti luodilta (2008) ja Pentti Pylkkö Vaiettu vuosi - Savitaipaleen rintama (2013)

Lakitieteen ylioppilas Aino Lainon tuntematon ystävä kirjoitti heti sodan jälkeen muistorunon Ritarineidon satu:

Loppui satu ja hiillos raukee, istumme vaiti - vain tuijottain. Kuinka ah tyhjyys ylitse aukee liekkilinnojen loistavain. On kuin hiljainen nyyhkytys soisi - vai meren valitus vainko se oisi?
Peittyy silmäsi kyyneliin. Miksi, miks satu päättyy niin? Miksi niin pian saapuu yö? Ulkona syksyn laine lyö.

Sua muistan kerran meren kalliolla kuin nuoren valkean vestaalittaren. Sä seisoit ylväällä asennolla ja kädet ylöspäin kuin rukoillen. Sun silmäs säihtyi sielus nuorta tulta ja auringossa kiilsi kutries kulta.

Niin lienet käynyt kohti kuolemaasi sä lailla valkean vestaalittaren. Tää vala sielussas: kaik eestä maasi, päin pystyin murhaajaas uhmaten. Sä lienet seissyt suurna kuolemassa - sun pääs kuin nuoruuden glooriassa. 

Salpalinjan panssariestekiveen on kiinnitetty höyryponttoonin ankkuri ja muistolaatta.

Vahvojen naisten muistolle-muistomerkki korostaa vastuuta, jonka punalesket ja -orvot joutuivat ottamaan vuoden 1918 tapahtumien jälkeen

Huopaisenvirran muistomerkki on sodan nuorille uhreille. Huopaisenvirralla myös taisteltiin sodan loppuvaiheessa.

Puut kulkivat Saimaalla pääosin nipuissa. Väliväylällä tukit uitettiin pyräissä. Puut ympäröitiin  molemmista päistä rei'itetyillä pitkillä tukeilla. Puut kiinnitettiin toisiinsa aluksi näre- ja myöhemmin rautalenkeillä.

Kärenlammen Porakoneniemessä rei'itettiin puomipuita ja tehtiin lenkkejä. Närelenkkiaikana töissä oli 40 miestä. Kun Gutzeitin teknillinen johtaja Nielsen kehitti sähkökäyttöisen kairauskoneen ja siirryttiin rautalenkkeihin, porukka supistui yhteen mieheen.
Puomipuu ei saanut olla paksutyvinen ja sen piti uida hyvin. Keväiset puunvieritysporukat tekivät omat puominsa. Puiden päihin kairattiin rei'ät ja puiden päitä pyöristettiin helpottamaan kulkua. Varsinkin kuivia puita porattaessa piti olla "ruista ranteessa".
Huopaisten virralle tuotiin autokuljetuksena paljon puita ja niille piti saada uittoon omat puominsa.

Naapurini Sepon ensimmäisiin uittotöihin kuului puomipuiden etsiminen ja niiden laskeminen virrasta yksitellen.

Muistaakseni toisena päivänä jouduin ns.puomipojaksi, jonka tehtävänä oli etsiä pyräiden välissä tullut puomi ja ohjailla se kapeaan virran osaan (luikkuun), jotta saatiin alasuuhun aina uusi puomi seuraavaa pyrästä varten.
Tämä yksittäinen puomin junailu johtui siitä, kun autoilla ajettiin virran niskalle paljon puutavaraa, jolloin laivan tuomasta kuormasta eivät puomit riittäneet eikä lisäpuomeja aina ollut saatavilla.

Tästä puomin hoitelusta meinasikin minulle tietämättömänä muodostua lähes painajaismainen homma. Puomi täytyi aina pysäyttää voimakkaaseen virtaan odottamaan alasuussa edellisen pyrään valmistumista. Vaikeus oli siinä, kun puomin alapää ehti sopivan pitkälle, silloin pyräsmestari Toivo Pentti huusi "puomi seis". Kokemattomana oletin, että puomi on saatava heti toppiin. Käsin en jaksanut pysäyttää, eikä otvassa ollut aina sopivassa kohdassa mitään ulokkeita, mihin häntänaurun olisi voinut sitoa.  Puomit olivat hyvin erimittaisia, joten otvassa olleet muutamat piennat eivät läheskään aina osuneet kohdalle. 

Puomia seisotettiin virrassa sen aikaa, kun alasuussa edellinen pyräs valmistui. Silloin Toivo huusi "antaa puomin juosta", jolloin saattelin puomin pään virran alasuuhun saakka ja lähdin taas etsimään seuraavaa puomia.

Tätä vaihetta kesti muutaman päivän. Sen jälkeen saatiin lisää puomeja, jonka jälkeen laivakuorman verran, 7-8 puomia koottiin yhdeksi nipuksi (puomilitkaksi). Litkan kokoamista varten oli rakennettu otvaan sopiva kulmaus, johon puomit taitettiin kaksi kerroin. Kun tarpeellinen määrä puomeja oli koossa, ne sidottiin yhtenäiseksi nipuksi. Se laskettiin Hattukivestä alasuuhun noin 200 metrin matka. Tätä laskua varten täytyi tukkien juoksutus pysäyttää.

Myöhempinä kesinä huomasin, että tästä litkan laskusta muodostui vuorostaan melkoinen koettelemus kokemattomille.

M/s Oskari hinaa tukkinippuja Telataipaleen kanavalla Kuva: Pertti Juvonen 

M/s Eino hinaa pyräitä Tirvan alapuolella Kuva: Esa Mikkola

Puomipuita höyryhinaaja Väinölän perässä Kuva: Eeva Räisäsen kokoelmat

Hannu Ilves teki Tukkilaisten matkassa-videon

Väliväylän uittoja on viime vuosina muisteltu monessa tilaisuudessa. Monissa on ollut mukana Hannu Ilves videokameroineen. Kangasvarren 2010 ja viime kesän Jängyn, Kannuskosken ja Kangasvarren tilaisuuksien parhaat palat Hannu kokosi yhtenäiseksi 40 min. kestäväksi esitykseksi.

"Tukkilaisten matkassa Rutolasta Kannuskoskelle"-videon ensi esitys oli 19.4.2015 Lemin Tapiolassa. Samassa tilaisuudessa muisteltiin puiden vieritystä eli järveen panoa, joka uittojen aikana työllisti suuren joukon Kivijärven ranta-asukkaita muutaman kiireisen kevätviikon ajan. Hannu Ilves haastatteli  mm. Arvo Laaria ja Voitto Pesua. Aktiivinen yleisö otti osaa keskusteluun.

Videolta löytyy perustelut, miksi mutkapaikoissa heiteltiin uuniin vääriä halkoja:

Puita uitettiin Kotkan sahalle, mutta uittokalusto myös käytti puita. Suurin osa Väliväylän aluksista kulki, aivan uiton viimeisiä vuosia lukuunottamatta. höyrykoneilla. Uuniin heiteltiin halkoja puoli mottia tunnissa. Myös uittotalot saunoineen lämpesivät haloilla.

Gutzeit-yhtiö osteli koko ajan väylän varren maita ja vakituiset gutzettilaiset tekivät talvisin halkoja "puulaakin" omista metsistä. Halkopinoja oli väylän varrella kuin teitten varsilla on nykyisin  huoltoasemia.

Aivan uittojen alussa vuonna 1897 Jänkö, Ola, Jylle, Risto ja Rapu kulkivat 185 sylyisten puolikashalkojen voimin eli  halko oli 3/4 kyynärää ts. 43 cm pitkä. Myöhemmin uunit suurenivat ja esim. Immolassa oli kaksi metriä pitkä uuni, jonne heiteltiin metrin pituisia halkoja kaksi peräkkäin.

Laivamiesten sanonta, että mutkapaikassa heitellään vääriä halkoja, oli täyttä totta Väliväylällä.
Kun laiva veti kuormaansa eli 16.000 järeätä tukkia keskellä selkää, uuni piti täyttää kauttaaltaan suorilla haloilla. Väärät, oksaiset ja lahot puut heitettiin konehuoneen lattialle.

Väärien halkojen kanssa uuni jäi vajaaksi, lämpö aleni, höyrynpaine pieneni ja kapteeni huusi, että mitä h...ä, kun vauhti hiipuu. Kun laiva tuli mutkapaikkaan, jossa vauhtia hiljennettiin kuten esim Hartunsalmessa, uuniin kelpasivat väärät ja huonot halot.

Halot kärrättiin laivaan kaksipyöräisillä kottareilla. Kaverin uittaminen oli päivän paras hetki, joten uudet laivapojat saivat työntää ensimmäisellä kerralla täyteen lastattuja kärrejä. Vanhemmat miehet naureskelivat, että testataan, mitä poju jaksaa ja putoaako se lankulta.

Myös uittoseinien kunnostukseen, otviin ja pollareihin kului vuosittain puita,

Mietunvirran halkolaanilta kärrätään puita Väinölän halkopokseihin Kuva: Eeva Räisäsen kokoelmat 

Halkohommia Lakkalan saunalla Kuva: Kannuskosken marttojen kokoelmat

Siihen aikaan kun kuorma-autot ja metsätiet olivat harvinaisuuksia, puut kuljetettiin lähinnä hevospelillä kaatamisen jälkeen lähimmän vesistön rannalle odottamaan kevättä ja uittoaikoja.

Kivijärven rannoilla oli keväisin puita poikineen. Edesmennyt naapurini oli useana keväänä
mukana puiden vierityksessä eli järveen panossa sekä niiden edelleen kuljettamisessa. Alla muutama hänen kertomansa muisto:

"Kotkaniemen rannoilla oli suuret tukkilanssit, josta työ aloitettiin. Hommaa siellä riitti useammaksi päiväksi. Aikaa kului kun tarvittava puomimäärä piti tehdä paikan päällä. Valittiin pisimpiä tukkeja, joiden päihin käsikairalla porattiin reiät ja liitettiin puomit kettingillä yhteen. Näin jatkettiin ympäri Kivijärven itäpuolta, joka paikassa oli sama puominteko edessä. Missä oli ainoastaan pieniä puukasoja, niistä keluttiin pienet pyräät suurempien lanssien kohdalle. Rannoilla oli tukkeja sekä kuusi- ja mäntypropseja. Kaikki oli talven ja kevään aikana kuorittu ja ne olivat kuivuneet hyvään uittokuntoon. Propsit oli ristikoitu ja merkattu korkeiksi taapeleiksi, jos oli isompi hakkuu. Taapeli oli rannalta maalle päin melko kauas, jolloin viimeisimmät puut oli joskus kaukaa pyöriteltävä jopa kannettava.

Työpäivän pituus oli suurin piirtein normaali eli 8 tuntia, ehkä hiukkasen pitempiä tavallisesti. Yövyttiin lähitaloissa, missä työmaa kulloinkin oli mm. Ruomissa, Kuhasensaaressa ja Kuuksenen perillä Tienperissä. Lähempää käytiin kotona yötä, kun liikuttiin pomon moottoriveneellä. Ruokapuoli hoitui niin, että leipää ja voita oli repussa ja joskus suolakalaa särpimeksi. Järvestä ryypättiin vettä, joka siihen aikaan oli vielä puhdasta (vuonna 1955). Jossain vaiheessa oli kahvipannu matkassa ja saatiin kahvia.

Myöhempinä keväinä saimme yhdessä serkkuni kanssa puunvierityksen ajaksi kelumoottorin  käyttöömme. Kämärässä oli propsilaani. Taapeli oli jyrkässä rinteessä, jonka olimme isäni kanssa kevättalvella ristikoineet. Olin taapelia tehdessäni laittanut ensimmäisen aluspuun niin, että se oli helpohkosti lyötävissä pois alta, jolloin koko taapeli lähti kerralla vyörymään veteen. Tämä onnistuikin niin, että saimme kymmenessä minuutissa hoidettua homman, johon normaaliolosuhteissa olisi muutamalta mieheltä mennyt parikin tuntia. Pomo ihmetteli nopeuttamme, eikä ollut uskoa millään, kun seuraavassa Hartunlahden laanissä meni taapelin veteen laittamisessa monta tuntia. Siellä taapeli oli tasamaalla ja välissä oli kasvavia puita.

Ruomissa oli seuraavaksi kallioisella rannalla isot tukkitaapelit. Pyysimme pomolta urakkaa ja kun se saatiin sovittua, sidoimme aina melkoisen nipun tukkeja kelumoottorin vaijeriin, jonka nykäisimme varpaten veteen. Pomo ihmetteli vauhtiamme, eikä enää suostunut urakoihin. 

Kun saimme käyttöömme toisen kelumoottorin, lautan hinaus onnistui hyvin. Kerran hinasimme juhannuksen alusviikolla Rapasalon edustalla pyrästä, kun huomaamattamme oli kuhaverkkoa tarttunut hinausvaijeriin ja se oli kiertynyt usealle kierrokselle vaijerikelalle ja kookkaita kuhia oli pusertunut lyttyyn verkon mukana. Verkkoa ei saanut päästettyä ehjänä irti piikikkäästä vaijerista, vaan pätkimme sen puukolla moneen osaan ja heitimme kaloineen järveen. Samalla vene alkoi lähestyä meitä ja arvelimme verkon omistajan tulevan paikalle. Pyydyksien vaurioittamisesta pyrki tulemaan melkoista polemiikkia ja jopa korvausvaatimuksia. Meidät pelasti tilanteesta se, että kuhan pyynti oli rauhoitettu kesään ajaksi, joten pyydykset olivat laittomasti vedessä. 

Kuva: Esa Mikkola

Kuva: Esa Mikkola

Kuva Paavo Naumasen kokoelmista