Väliväylän puulauttoja kuljettivat pääasiassa erikokoiset varppaajat. Puiset s/s Ola ja s/s Jylle aloittivat jo 1891. Vielä vuosisadan lopulla tilalle tulivat samannimiset rautaiset varppaajat sekä Jänkö, Risto, Rapu ja Tirva. 1900-luvulla tulivat Wäinölä, Sievä, Lappala, Aino, Jylle ja Kyykoski varppareiksi väylälle. Osa niistä muutettiin 1950-luvulla hinaajiksi, mutta Risto, Aino ja Tirva varppasivat uittoelämänsä loppuun saakka.

Minimimiehitys varpaajassa oli kapteeni, konemies ja laivapoika sekä veneissä kaksi hakamiestä.

Laivapoika, jota kutsuttiin Väliväylällä väylän kohdan mukaan vimpsipojaksi, pimpsipojaksi, pimpsariksi tai sinkkipojaksi, oli erittäin tärkeä "apupoika". Työ laivassa aloitettiin yleensä pimpsarina (jopa 11-vuotiaana) ja siitä edettiin uralla  pikkuhiljaa iän ja taitojen karttuessa jopa konemieheksi. Tavallista oli, että pienissä laivoissa jokainen henkilökunnan jäsen teki tarvittaessa kaikkia töitä.

Moni vimpsipoika kertoi hakanneensa pitkällä puulangella savea pois varppausvaijerista. Työtä oli paljon muutakin.

1940-luvulla töissä ollut 14-vuotias pimpsipoika kertoi päätehtävistään: Tähystäminen, vaijerirullan hoito, ankkurin lasku ja ankkurin nostossa sen jarruttaminen ylhäällä paikoilleen.

Ala-Kivijärvellä Jylle-laivassa vedettiin 7-8 pyrästä peräkkäin. Jos jokin lauttaa ympäröivän puomin pää osui rannalla olevaan esteeseen tai kapeassa salmessa tukkisuma rupesi ruuhkautumaan, piti laivan veto saada loppumaan. Pimeällä tukkimiehet näyttivät stopin raapimalla tulitikkuja, jotka näkyivät kaukana olevaan laivaan tosi huonosti. Päivällä samaa tarkoittava merkki oli, kun pyöritettiin tukkihakaa pään yläpuolella. Uusi vetolupa laivalle tuli, kun tukkimiehet huusivat "ajelee" ja samalla pyöritettiin hattua kädessä.

Kun laiva tuli ankkuripaikalle, kapteeni ilmoitti konehuoneeseen ankkurin laskemisesta. Komennot ohjaamohytistä konehuoneeseen annettiin puheyhteydellä putken välityksellä tai konehuoneessa olevalla soittokellolla, johon hytistä johti vaijeri.

Käskyn saatuaan  pimpsipoika otti vaijerirullan päästä jarrukii

lan pois, jolloin ankkuri putosi järveen. Ankkurin nostossa poika laittoi saman kiilan lukitukseksi paikoilleen, jolloin vaijerirulla lukkiutui ja ankkuri jäi peräpään rissapyörän alle roikkumaan.

Kun laiva varppasi, pimpsipoika käänsi sinkin eli vaijerin ja valvoi, ettei mutaa tai savea tullut mukaan jörvestä. Savea hakattiin pois kolme metriä pitkällä puukangella. Koneen peräpäässä oleva koneen pyörittämä vaijerirulla kelasi vajerin tasaisesti rullalle. Vaijerin pituus oli hiukan yli 2 kilometriä. Silloin kun peräpään rissapyörä aökoi olla jommassa kummassa laidassa, oli pimpsipojan kipaistava raput konehuoneeseen ja sieltä laivan perään asti kääntämään vaijeri kelautumaan kohti rullan toista reunaa. Vaijerin kääntöväi oli 5-10 minuttia rippuen kelausnopeudesta ja vaijerin määrästä rullalla.

Jos vimpsipoika joutui yksin tähystämään hakamiesten merkkejä konehuoneessa, konemies käänsi vaijerin. Vimpsipoika keitti miehistölle kahvit.

Työ oli raskasta ja työvuorit 12-tuntisia, mutta pojilla oli kova halu uittotöihin. Työpaikan sai monasti "isältä-pojalle"-systeemillä tai kysymällä keväällä ajoissa työnjohtajalta. Palkka oli hyvä verrattuna maatalojen töihin. 150-luvulla vimpsipoika sai kuukauden palkalla ostettua mopedin. Polkypyörä tai kello oli monen vimpsipojan ensiostos.

Uusi vimpsipoika koki myös alkuaikoina koiruuksia:

Kun halkoja lastattiin laivaan, uudelle pojalle annettiin ensimmäinen vuoro. Miehet mättivät kärryt aivan kukkuroilleen ja sanoivat, että siitä vain laivaan. Kun vimpsipoika sai painavan kuorman perille, hänelle sanottiin, ettei tällaisia kuormia tehdä kuin ensimmäisellä kerralla. Miehet halusivat katsoa, uiko poika kärreineen.

Kipparin vaimo oli laivaemäntänä. Aamukahvia juodessa toiset miehet sanoivat, että ota poika pullaa, siinä on lautasella tuhdit palat. Emäntä mulkaisi pahasti, kun huomasi vehnäset syödyiksi. Miehet tiesivät kyllä, että ne olivat kipparin nimikkopalaset.

Pimpsipoika herättä laivassa yöpyvän mieheistön hommiin. Kippari siirsi salaa kelloa pari tuntia eteenpäin, kun huomasi laivapojan nukahtaneen ennen aikojaan. Kun poika heräsi, hän huomasi, että kello oli vähän vaille kuusi ja kuudelta piti olla kahvit. Poika keitti vauhdilla kahvit ja lähti herättelemään miehiä. Tällä välin kippari käänsi kellon takaisin oikeaan aikaan. Porukan ilmeet naurattivat kipparia, kun huomattiin, että kello on vasta neljä.

Leila Pyötsiä Rapl-laivalla pimpsarina Kuva: Eeva Räisäsen kokoelmat

Risto-laivan henkilökuntaa, mukana pimpsipoika Martti Nurkka Kuva: Paavo Naumasen kokoelmat

Tukkipojat olivat aikoinaan suomalainen vastine lännensankareille. Se oli raskaan työn romantisoitu kulissi. Tukkilaiskisat olivat hyvä syy harjoitella työssä tarvittavia taitoja.

Raskas työ, kapea leipä, kylmyys eväiden yksipuolisuus, majoitustilojen ankeus ja ammattisairauksien kierteet unohtuivat, kun kauniina kesäpäivänä kilvoiteltiin "Kuka on suurin" miesten ja uittoyhdistysten kesken.

1940-70-luvuilla järjestettiin tukkilaiskisoja kymmenillä paikkakunnilla. Yleisömenestys oli aina taattu. Vuonna 1955 Kymenlaakson kisoja oli seuraamassa Korialla yli 5000 henkilöä. Välipaloina kuultiin musiikkia, Korialla esiintyi Tapio Rautavaara kitaransa kanssa.

Tavallisesti kilpailulajeina olivat sumajuoksu, puomilla juoksu, sestominen ja keluaminen. Tukkilaisvala oli monesti vain näytösluonteisesti mukana. Sen esitti usein koko kisan voittaja. Koskenlasku oli myös usein mestaruustaiton ulkopuolella. Joukkueina kilpailtiin soutamisessa, joskus oli myös köydenveto- ja uintikilpailuja.

Yleisö tykkäsi sestomisesta, puomilla juoksusta ja tukkilaisvalasta, koska niissä kilpailijat saattoivat kastella housunsa moneen kertaan. Tukkilainen ei vettä pelkää ja veden varaan saattoi joutua koska tahansa. Tukkilaismestareita olivat kaikki, jotka kisaamaan uskaltautuivat.

Väliväylän tukkilaiskisat pidettiin juhannuspyhinä ja Tirvalla. Vuosien 1950 ja 1951 kisojen mestari oli Tirvan Toivo Gardemester.

Lappeenrannan metsämiesjärjestöjen kisoissa Karhusaaressa vuonna 1952 mestari oli Tirvan Pentti Markkanen. Vuosina 1952, 1953 ja 1955 Kymenlaakson kisojen sekä vuosien 1953 ja 1954 Etelä-Saimaan tukkilaiskisojen mestari oli Lakkalan Unto Nyyssönen.

Vuonna 1955 Savitaipaleen Partakoskella mestari oli Lakkalan Teuvo Vanhalakka.

Vuonna 1957 Partakosken mestariksi tuli hauholainen Onni Valkama. Toinen oli Tirvan Pentti Markkanen.

Onni Valkama voitti vuoden 1958 Karhusaaren tukkilaiskisat. Hyviä haastajia olivat Unto Nyyssönen ja Pentti Markkanen. Nyyssönen voitti sumajuoksun, oli toinen puomilla juoksussa ja kolmas keluamisessa. Markkanen tuli toiseksi sestomisessa ja sumajuoksussa.

Lakkalan Unto Nyyssösen hyvinä työ- ja kilpakumppanina menestyivät myös Viljam Punkkinen, Terho Vanhalakka ja Erkki Venäläinen.

Väliväylän työnjohtajapiirien soutukilpailut voitti usein Lakkalan joukkue. He olivat kärkisijoilla Enso-Gutzeitia edustaessaan myös Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson kisoissa. Karhusaaressa vuonna 1952 soudun voitti Wahl-yhtiö, Kymissä vuonna 1953 Kymin Uittoyhdistyksen Laajakosken joukkue. Vuonna 1954 Vuoksella voitti Rauma-Repolan metsäosasto, vuonna 1954 Vuoksella Kymin Uittoyhdistyksen Myllykosken joukkue ja Partakoskella vuonna 1957 Enso-Gutzeitin Huopaisen joukkue. Karhusaaressa voitti Enso-Gutzeitin Jokelan joukkue.

Lakkalan Viljam Punkkinen Korialla koskenlaskussa Kuva: Kannuskosken marttojen kokoelmat

Toivo Gardemester, jota metsästysharrastuksen tähden kutsuttiin myös Kettu-Topiksi Kuva: Valkealan Sanomat

Jokelan Tauno Keppo suma- ja puomillajuoksussa Kuva: Matti Eronen

Kannuskosken kuulumisia kirjoiteltiin Etelä-Suomi-lehdessä 1900-luvun alussa:

Tapaturma sattui viime kuun 29 päivän iltana Kannuskosken tehtaalla Valkealassa työmies Isak Hyypiölle. Puuhiomapuiden puhdistuskoneen terässä katkesi hänen vasemman käden etusormi pitkän matkaa aivan eri poikki sekä keskimmäinen sormi sai pahan haavan. (4.6.1904)

Höyryvoimaa tullaan piakkoin käyttämään Kannuskosken tehtaalla Valkealassa vesivoiman lisäksi etupäässä kumminkin sähkövalokoneen käyttämiseksi. Konehuonetta kivestä ja tiilestä rakennetaan parhaillaan. (7.6.1904)

Ennemmin on tällä tehtaalla kaikki tavaran kuljetus varastotarhasta tehtaaseen suoritettu hevosvoimin, joten hevostyötä siinä seikassa täytyi hyvin ahkeraa toimittaa. Mutta nyt on rakennettu raitiotie, jota myöten tavaran kuljetus käy miesvoimin hyvin helposti päinsä, kun koko matka on myötämaata ja sitä paitsi sujuu työ paljon nopeammin. Kun kumminkaan ei vielä ole kaikille suunnille raitiotietä, niin tehdään tavaran kuljetusta vielä entiseen tapaan hevosvoiminkin; vaan paikoin sen lainen hevostyö loppunee, sillä parhaillaan rakennetaan uusia raitioteitä. (27.6.1905)

Kannuskosken tehtaalla oli Juhannusiltana kelpo kekkerit, jotka tehtaan isännistö entisen tavan mukaan toimeenpani työväelleen. Sanomattakaan mitään suun sukimisesta, jota monella hyvällä muistettiin, kuten kahvilla, teellä, pullalla, simalla jne. hauskuutettiin aikaa kaiken moisella urheilulla. (27.6.1905<9

Höyryn voimalla toimiva tehtaan osa on vaikutuksessa alati sanottuna vesiränniä rakennettaessakin, ja sen osan henkilöt sekä miehet että naiset tavallisissa tehtaan töissä. Höyryn voimallakin käyvässä tehtaan osassa kelpaa työskentelijöitä, vaikka ei kumminkaan niin paljon kuin vesivoimaisella puolella. (19.8.1905)

Hioketehtaalla uusittiin vesiturbiinien ränni ja tämä osa tehdasta seisoi. Ränni uusittiin perusteellisesti ja työtä tehtiin yötä päivää kaarilamppujen valossa. Tehtaan työläiset olivat työllistettyjä tehtaan maatilan töissä. Uusi ränni vuoti uutena ja sitä tilkittiin ulkoa päin. Tehtaalla otettiin myös käyttöön kuorintakentän vanhat kuoret polttoon. (7.9.1905)

Tehdasrakennusta laajennetaan parhaillaan Valkealan Kannuskosken tehtaalla. Kivijalka on juuri nyt tekeillä ja heti ruvetaan seiniä muuraamaan tiilestä. Tuo uusi suuri huone tulee sisältämään puiden kuorimiskoneen, sirkkelin ja kaikenmoisia muita pienempiä koneita, Valkealassa on taas uutta työtä työväestölle tuon tehtaan laajennus rakennuksen takia. (7.10.1905)

Omituinen vahinko sattui tämän kuun 16 päivän iltana Valkealan Kannuskosken tehtaalla työmies Vihtori Lakalle, kun hän silloin pidetystä tilistä saatuaan rahoja noin 400 markkaa paperissa, pani ne pahvien väliin eväskoppaansa, jonka antoi sitten kuuron sisarensa kotiin vietäväksi, missä äitinsä rahoista mitään aavistamatta viskasi tavan mukaan tahrautuneet pahvit hellauuniin palamaan ja siten joutuivat rahatkin liekkien uhriksi. (2.4.1906)

Paksuja sahapölkkyjä on tullut tänä kesänä pienempien puiden ohella Valkealan vesireitiltä Kannuskosken uittamon kautta, koska niitä töin tuskin on saatu uittosuppilosta läpi mahtumaan. Nuo aarnipetäjät ovat kasvaneet Raja-Karjalan kankailla, josta ne on johdetut Saimaan vesistön kautta ja Lappeella olevan Rovontaipaleen ylitse sanottuun vesistöön solumaan edelleen Kotkan sahoja kohti. (2.4.1906)

Kurkkumätää on ollut kuluneen joululoman aikoina liikkeessä Valkealan Kannuskosken tehtaalla, sairastaen sitä raskaasti semmoistenkin perheiden jäsenet, jotka eivät tavallisesti ole suuren yleisön kanssa yhteydessä, josta seikasta näkyy, että sanottu tauti on vallan tarttuvaa ja siihen sairastuneita ja heidän kanssa oleskelleista henkilöistä suurella huolella kartettava. (17.1.1907)

Lähde: Timo Lehmusen masinistikirje 6/2013

Kannuskosken "vanhoja" aikoja Kuvat: Kannuskosken marttojen kokoelmat

Valkealan papinpoika, insinööri Daniel Colliander perusti Kannuskoskelle Ruokokosken Valkealan puoleiselle rannalle vuonna 1882. Vuosituotanto vaihteli 400-1300 tn välillä vuosina 1883-1922.

Hiokearkit muodostettiin pyörivän rummun päällä, jossa oli pinnalla tiheä seulaverkko eli viira. Kun rumpu pyöri niin vesi kulkeutui viiran läpi ja sen pinnalle muodostui ohut hiokekerros. Kerroksen paksuutta lisättiin, kunnes se oli tarpeeksi paksu ja tiukukello kilahti ja arkki otettiin viirasta. Puolimärät arkit puristettiin vesipaineella ja arkkikerroksen välissä oli suora viiralevy. Vesi pursui näin massasta pois.
Arkit ripustettiin lakanatekniikalla kuivumaan kuumaan ja ilmastoituun huoneeseen naruille tai "piruniken laudoille". Kuivat hiokearkit puristettiin ja sidottiin rautalangalla paaliksi.

Hiomapuut uitettiin vettä pitkin tehtaalle ja hiokepaalit kuljetettiin hevoskyydillä Riihimäki - Pietari radan varten Kaipiaisten asemalle. Asemalla hiokepaalit lastattiin rautatievaunuihin. Osa vietiin Venäjälle ja osa Kotkaan lastattavaksi laivoihin ja ulkomaille. Vuodesta 1915 paalit vietiin Pajarin asemalle.

Paikkakunnalla oli  innokas Etelä-Suomen kirjeenvaihtaja. Ohessa tiedotteita Kotkassa ilmestyvään lehteen:

Haapapuut käyvät kaupaksi hyvin nykyään Valkealassa Kannuskosken tehtailla, koska kymmeniä hevosia vetelee joka päivä niitä sanotun tehtaan varastotarhaan, minne niitä jo onkin kasautunut monen monia suuria läjiä. Tarkoitus lienee noista puista ruveta valmistamaan pahvia, jonninmoista tavaraa tätä ennen on tehty ainoastaan kuusista sanotussa tehtaassa. (9.4.1903)

Puolukkalaatikot valmistuttaa haapapuusta Valkealassa Kannuskosken tehtaan insinöörirouva C Colliander, joka sanottuja marjalajeja välittää suuret määrät Saksaan, missä mainitut marjat käyvät erittäin hyvin kaupaksi sanotunlaisissa laatikoissa, mitkä eivät muuta marjojen makua. (22.8.1903)

Lauluseuraa hommattiin jo tässä taka-aikoina tänne Kannuskoskellekin, Monilukuisesti liittyi jäseniäkin seuraan varsinkin nuorisosta, ja niin syntyi kuin syntyikin lauluseura, jonka toiminta alussa näytti olevan jota kuinkin vilkasta, sillä harjoituksia pidettiin opettaja J Nikulaisen johdolla kahtena jopa kolmenakin iltana viikossa. Mutta ennenpitkään jo alettiin huomata velttoutta seuran jäsenissä, sillä yksi toisensa perästä jäi pois harjoituksista, joten vihdoin uupui koko puuha. Ja sitä untaan se on saanut uinua kaikessa rauhassa jo parisen vuotta. Vaan kuulkaapa te Kannuskosken seudun nuoriso sekä vanhemmatkin kellä vaan ääntä on. Kun ne alkaa pimeät illat pitkine puhteineen, niin alkakaapas taas käymään illanvietossa tehtaan kansakoululla, siellä opettaja Nikulaisen avustamana - joka on kyllin kykenevä ja ehkäpä on halukaskin taas rupeamaan laulun johtajaksemme - yrittäkää uudella innolla saada nostetuksi pystyyn se kauan nukkunut Kannuskosken lauluseura. Sillä olihan laulut, joita siellä seuran keskuudessa harjoiteltiin ylevän kauniita, joita vastoin nuo kujilta kuullut ja oppimamme viisut ovat yleensä sitä laatua, että niitä kuullessaan syrjäistäkin hävettää. Torvisoittokuntakin on täällä aikoinaan ollut toimessa, vaan siihen en tahdo tällä kertaa enempää kajota, sillä kun on johtajan puute, niin uinukoon rauhassa. (3.9.1903)

Paljon kettuja on pyörinyt Kannuskosken lähellä Luumäellä tänä syksynä, kun siinä liki tienoilla on hevosen haaska raadeltavana. Ruokaa on niillä siitä raadosta ollut runsaasti, joten ne eivät ole mitään välittäneet pyydystäjän paloista. Sitten ovatkin säilyttäneet turkkinsa omanaan, vaikka ihmisetkin ovat niitä kovasti himoineet. (2.2.1904)

Oikeaan osattu on se teko, kun Kannuskosken tehtaalla Valkealassa tässä aivan äskettäin entisen mestarin pois siirryttyä, siihen samaan toimeen otettiin muudan kykeneväksi tunnettu työmies. Toiset työläiset tuota kadehtien eivät olisi sitä kunniaa suoneet toverilleen ja koettivat sitä tapahtumaa kaikin tavoin estää, muutamat aikoen kokonaan töistäkin lakata; mutta isäntä piti jalon päätöksensä lujana ja niin johtaa uusi mestari innolla ja taidolla tehden työtä, vaikkakin entisten toverien mielet - ovat vielä kuohuksissa. (2.2.1904)

Männyn ja kuusen käypyjä on ruvettu ostamaan Valkealassa Kannuskosken tehtaalle noiden havupuiden siementen saantia varten. (4.2.1904)

Rekiretken teki Valkealasta Kannuskosken tehtaan nuoriso tämän kuun 24 päivänä Luumäen puolelle Pajarin taloon, jossa myöskin poikasia oli kokoontunut. (4.2.1904)

Sähkövaloa ruvetaan hankkimaan Valkealan Kannuskosken tehtaalle. Siihen tarvittavia alustavia laitoksia on ryhdytty jo valmistelemaan. (6.2.1904)

Ensimmäinen sähkölamppu loisteli Kannuskosken tehtaalla Valkealassa tämän kuun 13 päivän illalla ja seuraavana yönä valaisten puuhiomorakennuksen toista kerrtosta. (18.2.1904)

Puiden vedättäminen Kannuskosken tehtaalle Valkealassa on nykyään ollut vilkaassa vauhdissa. Pitkiä pinoja sekä kuusi- että haapapuita pahvin tekoa varten on siten kasautunut varastotarhaan sekä samoin halkokentälle. Seutulaiset ovat siten saaneet kelvollista raha-ansiota. (1.3.1904)
Lähde: Timo Lehmusen masinistikirje 6/2013

Kannuskosken puuhiomo toimi 56 vuotta. Vuoden 1939 syksyllä toiminta keskeytyi, eikä alkanut enää uudelleen.

Vanhoja kuvia Kannuskoskelta Kannuskosken marttojen kokoelmista:

Gutzeit-yhtiöllä oli kekseliäs teknillinen johtaja Julius Nielsen. Hän työkenteli uupumatta, jotta Pohjois-Karjalan, Savon ja ylipäätään Saimaan alueet tukit saatiin mahdollisimman nopeasti Kotkan sahalle. Saimaan tuulisille selille hän kehitti nippu-uiton. Rutolan ylivientilaitoksen tekniset ratkaisut olivat häneltä. Ylivientilaitos rakennettiin vuonna 1890 ja vielä 1931 piiriesimies Antti Harjunen kertoi Suomen Puu-lehden toimittajalle, että Nielsenin koneita ei ole tarvinnut uusia. Ne olivat kestävät ja tarkoituksenmukaiset heti alussa ja olivat sitä edelleen yli neljänkymmenen vuoden käytön jälkeen.
Väliväylän kapeille ja matalavetisille väylän osille Nielsen kehitti höyrypnttuut. Alus oli neliskanttinen ponttooni, jonka päälle oli rakennettu konehuone. Sisällä oli koneisto eli höyrykattila, I-sylinterinen, 5-6 hevosvoimalla korkeapaineinen höyrykone ja tarpeelliset vaihteet tyhjänä kulkua ja hinausta varten. Alus toimi manntielossin tavoin. Kahdessa kulmassa olivat rullat vaijeria varten. Se kulki täysin vaijerin varassa, ohjata ei voinut. Vaijeri oli vedessä ja se oli kiristetty sopivissa kohdissa apuvaijereilla rannalle niin että ponttuu ja sen perään kytketyt pyräät kulkivat maihin kolahtamatta mutkittelevaakin reittiä pitkin. Nopeus oli hinattaessa 1-1,5 km/h ja tyhjänä kulkiessa 6-7 km/h. Alus hinasi noin 10 000 tukin kuormia ja puunkulutus oli noin 0,10 pm3/h. Öljyä meni kesässä 30 kg. Syväys oli pieni, sanottiin, että se kulki vaikka aamukasteessa.
Ensimmäiset alukset tehtiin Kotkassa ja kuljetettiin Saimaan kanavan kautta Myllylampeen ja Kärenlampeen. Muut tehtiin väylän varrella.
Puiset rungot kestivät monia vuosia. Ne talvihuolleettiin hyvin, rivettiin ja tervattiin. Arin paikka oli vesiraja, tarvittaessa lankutus vaihdettiin.
Nielsen kulki usein alkuaikoina Väliväylällä tarkkailemassa koneidensa toimintaa. Hän puhui norjalaisena huonosti suomea. Kerran hän istui höyryponttoolla puhumatta koko päivän. Iltapäivällä masinisti yritti puheille, mutta Nielsen vastasi tiukasti: "Teke sinä vain töö, mine fundeeraan".
Alukset nimettiin toimintavesistöjen mukaan kuten Myllylampi, Kärenlampi, Jänköjärvi, Lakanvirta, Kannuskoski, Kyykoski, Karhulanjärvi, Käyrälampi ja Mattilanjoki. Sota-aikana oli pulaa polttoaineesta ja ponttuita oli käytössä yhteensä 14 kpl.
Rutolassa ja Jängyllä alus oli saksa, Luumäellä röllä ja Valkealassa rölli. Pienet moottorialukset syrjäyttivät nämä ainutlaatuiset Nielsenin laatikot. Alusta ei ollut kaunis, sitä kuvailtiin niin, että tupakka-askin päälle on laitettu tulitikkulaatikko ja tupakkaholkki on pantu piipuksi.
Röllässä työskenteli kaksi tai kolme henkilöä. Konemies oli aluksessa ja kaksi tukkimiestä vuorotteli kuorman perässä. Aluksen äänen perusteella konemies kuuli sen sanovan alkuviikosta väsyneesti: "Kaiken kesää, tätä vetää" ja loppuviikosta ilman kuormaa kuljettaessa se nopeammalla vaihteella ääneteli "Tästäkö, tuostako?"
Konemies saattoi asua koko viikon aluksessaan. Perässä oli pystyasennossa katsika, josta tuli leivän särvintä.
Saksat,röllit, röllät katsastettiin kuten muutkin höyryalukset. Veikko Anonen kertoi eräästä juhannusaatosta:
toimeen"
Soutajien t"Katsastusinsinööri Verneri Luostarisella oli jo ikää ja varsinkin kokoa. Hänen ilmoittamiinsa katsastuspäiviin ei pyydetty muutoksia. Juhannusaatonaattona vuonna 1943 ylivientilaitoksen konemestari Aukusti Saikkoa ja Veikko Anonen komennettiin katsastusmatkalle kyytimiehiksi. 
Kello seitsemän lähdettiin venellä Pitkänrännin alasuusta soutamaan. Ensimmäistä saksaa ajoi Veikon isä Emil Anonen. Häneltä Lustarinen kysyi: Miten toimitte, jos vesilasi hajoaa? Vastaus oli, että haetaan puoshaka ja vetäistään yhdellä nykyäisyllä molemmat hanat kiinni. Toinen kysymys oli, mitä tehdään jos kattilan paineet ovat liian ylhäällä. Vastaus oli, että sammutetaan kattilan alta tulet. Vastaukset tyydyttivät katsastusinsinööriä ja matka jatkui toiselle saksalle. Siellä Luostarinen koputteli kattilaa ja komensi Veikkoa: "Käypä poika katsomassa, onko piipun päässä kipinäverkkoa".
Pojalle oli etukäteen sanottu, että sanot sitten vain, että on täällä verkko. Todellisuudessa verkkoa ei ollut, eikä Veikko saanut sanottua sanaakaan. Kotona oli kielletty valehtelemasta missään asiassa. Meni hetki. Luostarinen odotti, Saikko odotti ja masinisti odotti. Viimein Luostarinen sanoi, "Vähän laidoilla taitaa olla" ja matka jatkui. 
Kolmannen saksan masinisti pilkkoi puita. Hän oli jo juhannustunnelmissa. Kattilassa ei ollut paineita. Varaventtiili saatiin viimein pelaamaan. Lustarinen tuskastui, "Kai se jotenkin tulee toimeen. 
Soutajien yöpäivä päättyi illalla klo 22:30, kun vene oli Pitkänrännin alapäässä.Juhannusaatto oli työpäivä, mutta työnjohtaja antoi sen ylityökorvauksena Veikolle vapaaksi.
Saksa Jänköjärvi oli mukana uittojen loppuun saakka. Se jätettiin ns.museoalukseksi. Runko purettiin vuonna 1999 ja konepeti siirtyi yksityisomistukseen. Samoin röllä Käyrälampi jäi museoalukseksi. Se purettiin mannsiirtotöiden tieltä myöhemmin.

Kyykoski kulki ennen sotia sekä Kyykosken ylä- että alapuolella Kuva: Kannuskosken marttojen kokoelmat

Röllän "satamaa" kutsutaan edelleen Röllänrannaksi Kuva Kannuskosken marttojen kokoelmat

Jängynjärven saksa korjattuna

Lappeenrannan Rutolan alueella Saimaan vanhaan lasku-uomaan on muodostunut kulttuurihistoriallisesti rikas ympäristö. Siihen kuuluvat esihistorialliset asuinpaikat, metsäteollisuuden uiton erityistarpeisiin 1800-1900-luvun taitteessa rakentama ylivientilaitos uittorakenteineen sekä toisen maailmansodan aikana rakennetun puolustuslinjan eli Salapalinjan vesistöihin tukeutuvat varustukset.
Salpalinja ja Rutolan ylivientilaitos ovat museoviraston valtakunnallisesti arvokkaiksi listaamia RKY-kohteita.
Saimaan Rovonlahden rannan ja Myllylammen välille tehtiin vuonna 1890 kaivanto, jota levennettiin 1900-luvun alussa. Myllylammen ja Kärenlammen välisessä 260 metrin maakannaksessa on 1890-1892 valmistunut tukkien siirron mahdollistanut ylivientilaitos. Rullaradan korvasi  1908-1909 rakennettu puinen uittokouru .
Vuonna 1933 E-G:n Tornator-lehti kirjoitti: "Jos sitten lähdemme kulkemaan tukin mukana Saimaasta Kymijokeen, on meidän mentävä ensiksi siihen paikkaan Rovonlahdella, mihin hinaajat jättävät nippukuormansa. Täällä hajoitetaan nipputooki siten, että kaksi nippuriviä irroitetaan päästä päähän asti. Tällaisen kapean nippurivin ottaa ylivientialuksen hinaaja-alus Hovinsaari ja kuljettaa Myllylammen rannalla olevan ylivientilaitoksen eteen. Myllylampi on ollut ennen kapean uoman kautta yhteydessä Rovonlahden kanssa ja uitto toimitettiin siinä irrallisena. Vuonna 1910 svennettiin tämä uoma, niin kutsuttu Telataipale - juuri siinä kohtaa, missä Lappeenranta-Mikkeli maantie leikkaa väylän, niin syväksi ja leveäksi, että hinaaja-alus voi kuljettaa kaksi nippuriviä käsittävän tookin suoraan ylivientilaitoksen eteen. Myllylammessa niput puretaan ja kettingit lastataan proomuihin takaisin Saimaan niputuspaikoille kuljetettaviksi. Ylivientilaitoksen edessä miehet vetävät sinkkien varassa riippusillalta tukit nostotranporteille, samalla he lajittelevat rampatukit eli ne jotka eivät kunnolla ui, syrjään."
Työmuistoja: Konemies käynnisti transportit ja niillä oli omat moottorit. Vesipumput kävivät jatkuvasti. Jos puut loppuivat luukut laitettiin kiinni. Tunnin välein konemies lisäsi vaseliinia koneeseen.  Työ ylivientilaitoksella oli raskasta ja päällevetäjillä kävi käsiin. Sanottiin, että kun toiset nahat ovat lähteneet, kädet alkavat kestää.
Löysejä oli kaksi päivälöysi ja iltalöysi. Päivälöysissä oli käynnissä kaksi transporttia ja töissä kahdeksan henkilöä. Tukkeja meni läpi 17 000 kpl. Iltalöysi käytti vain yhtä transporttia, jolloin meni läpi 7000-8000 tukkia.
Rampatukit vedettiin teloille ja vietiin autoilla Kotkaan. Ensin niitä ajettiin kuivattamatta, mutta ne liukkaina putoilivat kuormasta. Pehkujen avuilla niitä yritettiin pitää kuormassa, mutta Kotka kielsi sen. Sitten rampoja kuivateltiin kahsi viikkoa telojen päällä ennen kuormausta.

Nykyistä ylivientilaitoksen aluetta:

Taiteiden täplittämät rauniot 

Kurkistus sisätiloihin

Myllylamen puoli

Täysitiilinen muuntamo

Rännit Kärenlampeen juuri ja juuri erottuvat maastosta

Kärenlammen päässä rännin penger oli valettu betonista

Veikko Anonen kuului räjäytysporukkaan, joka urakoi Telataipaletta uittokelpoiseksi

Ylivientilaitos sulkeutui heinäkuun lopulla 1963. Rakennukset jäivät vaille uusiokäyttöä.
Ne ovat pikkuhiljaa rapistuneet. Alla olevat kuvat kuvat otin vuonna 2009, kun Veikko
Anonen kertoi minulle alueen historiasta.

Grafiitit koristavat rakennuksen seiniä.

Muuntajassa näkyy vielä Gutzeitin tähti

Kärenlammen suuntaa

                                              

Tämä muuntaja purettiin 6-tien varrelta jo vuosia sitten

Kun Aktiebolabet W. Gutzeit Oy hankki omistukseensa Ropon neljän sisaruksen omistaman Ruttoisten Rusthollin tilan vesialueineen, tuli pienestä Ruttoisten maaliskylästä 1800-lopulla kasvukeskus, jonka väkiluku kasvoi nopeasti, lähes kymmenkertaistui muutamassa vuodessa.
Vuonna 1910 asukkaita oli henkikirjan mukaan naisia 237 ja miehiä 252, yht. 489 henkeä.

Yhtiö rakensi ylivientilaitoksen Myllylammen ja Kärenlammen välille, 760 metriä pitkän rännin Kärenlammesta Jängynjärveen. Ropon tilan lisäksi yhtiö osti Lapaton tilan ja Ruoholammen rannalla sijaineen Taalikan tilan. Ruoholammen rannalle rakennettiin työntekijöitä varten useita asuinrakennuksia mm. Isotalo, Pitkä pytinki, Riihitupa ja Remula. Työnjohtajat ja koneenkäyttäjät saivat kaksi huonetta ja  muut työntekijät hellahuoneen. Riihitupa oli yhteinen asunto sellaisille työntekijöille, joilla ei ollut perhettä.

1920-luvulla tuotiin alueelle karjaa. Karjakoille ja pehtooreille rakennettin talo, johon hevosmiehet muuttivat. Maitoa sai ostaa lypsyn aikana karjakeittiöstä yhtiön konttorista ostettavalla vihkosella, josta repäistiin niin monta lippua kuin osti maitolitroja.
Niille miehille, jotka olivat sahalla viikot töissä ja menivät viikonlopuksi kotiinsa rakennettiin oma talo. Tässä talossa oli yhteinen keittiö ja huoneita. Taloa kutsuttiin Remulaksi. Nimi tuli siitä, että asukkaat saivat laivamiehiltä Kotkan kautta tuotua Viron pirtua. Tapavainolan talolla ja Rutolan työväentalolla oli yhteinen sopimus, jolla remuajille annettiin kuukauden porttikielto molempien talojen tansseihin.

Yhdessä talossa oli Pakar-tupa, jossa kaikki paistoivat leipänsä ja pullansa. Uuneja oli kaksi ja ne lämpesivät jatkuvasti. Paistajat laittoivat nimensä liitutauluun. Pesutuvalla oli samanlainen systeemi ja sinne mahtui kerralla useampi pesijä. Kesällä pyykki pestiin lammen rannalla. Sauna oli yhteinen, jossa miehet ja naiset kävivät samaan aikaan. Sauna oli joen rannassa, joka virtasi Ruoholammesta Saimaaseen. Joen vesi oli puhdasta. Saunalla oli vakituinen lämmittäjä. Myöhemmin järjestettiin vuorosaunat naisille perjantaisin ja miehille lauantaisin. Isännötsijällä oli oma sauna pihapiirissään.

Rutolan lapset kävivät ensin Kären kansakoulua, mutta vuodesta 1908 lähtien kylässä oli kansakoulu, joka kylän asukasluvun kasvaessa jäi nopeasti ahtaaksi. Yhtiö antoi tontin ja uuden koulun vihkiäiset olivat sytksyllä 1926. Vanha koulu muutettiin konemestarin ja työnjohtajien asunnoiksi.

Asukkaat perustivat vuonna 1995 Rutolan työväen osuuskauppa Toivo RL:n, jolla oli toimitilat vanhan maantien varressa lähellä Telataipaletta. Kaupan yhteydessä oli Tippala-niminen kahvila. Tavarat haettiin kahdesti päivässä hevosilla Lappeenrannasta.
Osuuskauppa vietti 10-vuotisjuhliaan elokuussa 1916. Lehti kirjoitti:" Yleisöä oli juhlissa noin 700 henkeä. Rutolan työväen näyttämö esitti juhlassa näytelmät "Naimahulluja" ja "Langaton telefooni" sekä urheiluseura Yrituksen pojat voimistelua. Juhalpuheen piti Viipurin osuuskaupan edustaja herra Viinikka."

Sahan tilit maksettiin kahden viikon välein. Tilin sai tiliputkasta. Huudettiin nimeltä ja rahat sai putkan pieneltä luukulta. Tilitorille tuli lappeenrantalaisia  valmisvaatekauppiaita. Leipurit toivat laipää ja vehnästä. Rinkelit riippuivat myymäläpöydän katossa naruissa puolen kilon ja kilon annoksina. Maalaiset möivät voita, lihaa. perunaa yms.

Ruttoisten työväenyhdistys perustettiin vuonna 1906. Perustamisvuonna siihen liittyi 75 jäsentä. Oma talo valmistui 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Sitä ennen yhdistyksen kuukausittaiset iltamat ja muut tapahtumat pidettiin Riihituvalla. Kun oma talo valmistui, siellä toimi kirjasto, soittokunta, urheilu- ja voimisteluseura Yritys ja näytelmäseura Rutolan Työväen Näyttämö.

Urheiluseura Yritys järjesti ensimmäisen suuren urheilujuhlan 19.6.1910. Ohjelmassa oli mm. kuusiottelu: kuula, keihäs, korkeushyppy, pituus, 100 metrin juoksu, kuula, ja 200 metrin juoksu ja ampuminen. Toimintaa rahoitettiin mm. järjestämällä arpajaisia. Kansan Ääni kirjoitti 14.7.1910: " Minnekäs menet muualle kuin Rutolan ty:n suurenmoisiin arpajaisiin. Siellä kuuluu olevan maamiehillekin arvokas esine nimittäin kääntöaura. Kuplettien laulajakin kuuluu olevan ulkomailta asti ja ohjelmassa mm. soiton mukaan mutkille juoksu.!"

Lappeenrantalaisessa Kansan Ääni-lehdessä kerrottiin usein kylän tunnelmista:
13.3.1910 kirjoitti nimimerkki Pekka: "Illalla iltama omalla talolla, jossa näyteltiin taistelua elämän kruunista. Kappaleen esitys sujui meikäläisiin oloihin verrattuna kohtalaisesti, joskin vielä jäi toivomisen varaa. Väkeä oli rientänyt katsomaan runsaasti. Yleisön käytös oli siivoa."

Kesäkuussa 1911 kirjoitti nimimerkki Minä: "Korttipeli on tullut taas kesän tullen maanvaivaksi täälläkin. Minä sanon teille  korttisankarit, että lopettakaa moinen leikki tahi nimenne loistaa tämän lehden palstoilla."

Joulukuussa 1907 nimerkki Tuhrija kirjoitti: "Täällä on elää kituutettu päivästä päivään vaivaisen elämää. Taantumus astuu joskin hitaasti mutta varmasti näyttämölle. Kirjoittaja valitteli sahalla tapahtuneista irtisanomisista ja ammattiosaston vähentymisesta ja jatkoi " Minä luulisin paljon auttavan jos puhdistaisimme jäniksen pois housuistamme. Ottakaamme sitte aimo annos ihmisyyden ja ihmisarvon rintaroppia. Tämä roppi vaikuttaa virkistävästi lamaannustautia vastaan. Kun lisäksi nuuskaamme aimo priisin työläistunnelmaa, niin heti huomaamme päistämme haihtuvan kaiken sen saastaisen romun, joka niihin on päässyt tunkeutumaan kapitaalisista höyryistä."

Yhtiö piti komeat 50-vuotisjuhlat. Juhlapaikalle tehtiin tanssilava. Lappeenrannan sotilassoittokunta soitti, ammuttiin raketteja ja kaikille tarjottiin pullakahvit. Jokainen sai muistoksi kahvikupin, jonka kyljessä oli vuosiluku. Ukko-Pekka Svinhufvud piti koristellulta korokkeelta juhlapuheen.

Saha lopetti toimintansa vuonna 1932.

Lähteet: Lasse Hytin puhe 11.8.2002 Lappeen kotiseutuyhdistyksen juhlissa
Veikko Tikkala: Matkan varrella; Lappeenrannan työväenyhdistys 2001

Sahan konttori Kuva: Liisa Seppälän kokoelmat

Ilmakuva Rutolasta

Gutzeit-yhtiö osti puut kaukaa Pohjois-Savosta, Pohjois-Karjalasta ja Venäjän Karjalasta. Ne olivat uineet vedessä jo pitkän aikaa saapuessaan Rutolaan. Tukin matka metsästä merelle saattoi kestää jopa vuoden.

Rutolan ensimmäinen saha
Ylivientilaitoksen viereen rakennettiin vuonna 1897 pieni apusaha sahaamaan vettymeitä rampatukkeja, jotka eivät kestäneet pinnalla Kotkaan saakka. Ola Olesen Fald toimi sahan ja ylivientilaitoksen ensimmäisenä isännötsijänä.
Saha oli yksiraaminen ja sai voimansa ylivientilaitoksen höyrykattilasta. Se oli yhtiön ensimmäinen tuotantolaitos Norjan sahan rakentamisen jälkeen, eikä sitä aiottu kehittää. Saha purettiin vuonna 1900.

Lapatonniemen ensimmäinen saha
Vuonna 1899 alettiin rakentaa Saimaan puolelle uutta sahaa nk.Lapatonniemeen noin 3000 std sahausta varten. Saha tuli niemen itälaitaan lahden pohjukkaan, joka sai pian kyläläisten suussa nimen Sahalahti. .Kolmiraaminen saha valmistui vuonna 1900. Pari vuotta aikaisemmin Lapatonniemeen oli rakennettu telakka Saimaan hinaajia varten. Sahattua tavaraa kuljetettiin sulan veden aikana Saimaan kanavan kautta Kotkaan ja sieltä eteenpäin. Gutzeitin tärkeimmät vientimaat olivat siihen aikaan Ranska ja Englanti. Talvella lautatavara kuljetettiin hevosilla Lappeenrannan asemalle ja sieltä junalla Kotkaan.
Vuonna 1902 yhtiö osti Utra Woodin ja sahan siellä lopetettua toimintansa yksi raami siirrettiin sieltä Rutolaan.
Sahan työntekijöiden ammattinimikkeitä vuosisadan alussa olivat mm. tukkimiehet, repsikat, raami- ja sirkkelimiehet, halkosahurit, kääntäjät, justeeraajat, taaplaajat ja päällepanijat.
Ammattimiehet sahalle siirrettiin etupäässä Kotkasta. Hirvensalmella syntynyt Samuel Lång tuli Kotkaan rakentamaan rautatietä. Ratatöiden loputtua hän sai töitä Gutzeitin Norjan sahalta. Sieltä hän sai komennuksen sahanasettajaksi Rutolaan. Samanaikaisesti muutti useita muitakin ammattimiehiä Rutolaan, jossa yhtiö tarjosi heille asunnoksi parihuoneet. Sahatyömiehet saivat asunnoksi hellahuoneet. Samuelin vaimo Karoliina ei suostunut muuttamaan pieneen kylään, jossa ei ollut koulua eikä kauppaa, vaan jäi lastensa kanssa Kotkaan. Perhe asui lähes 10 vuotta kahdella paikkakunnalla. Lopulta Norjan sahan johtaja saattoi perheen asumaan samalle paikkakunnalle. Perheen tytär kertoi: Konsuli Gullichsen, joka oli äidille tuttu, sillä äiti oli hoitanut tämän taloutta hänen ollessaan poikamies, sanoi äidilleni, että Låmgin mamman on nyt lähdettävä Rutolaan. Hän pani miehet asialle, perheen tavarat lastattiin lotjaan ja äiti lapsineen laivaan, joka toi heidät Rutolaan.
Sahapalot olivat yleisiä ja sunnuntai-iltana 26.11.1919 saha paloi. Palo alkoi klo 17:00 ja levisi nopeasti koko saharakennukseen. Itä-Suomen Sanomissa kerrottiin: Tulipalon alkaessa lämmittäjä oli konehuoneessa, mutta ei huomannut mitään epäilyttävää ennen kuin palo havaittiin ulkopäin  Lappeenrannan palokunta oli sammuttamassa paloa ja se sai pelastettua vain lautatarhan sekä höyrykattila- ja konehuoneen.
Saha oli palon alkaessa pysähdyksissä, eikä kukaan loukkaantunut. Palon seurauksena työttömäksi jäi 125 ihmistä. Kruununvouti suoritti poliisitutkinnan ja aluksi paloa epäiltiin murhapoltoksi. Syttymissyy jäi kuitenkin epäselväksi. Saha oli vakuutettu Suomen sahanomistajien paloapuyhdistyksessä 289.800 markasta. Vahingoksi arvioitiin 140.000 markkaa.

Lapatonniemen toinen saha
Kansan Ääni uutisoi jo joulukuun lopussa: Ruttoisten höyrysaha, joka äsken paloi, on ruvettu uudelleen rakentamaan. Saha tulee neljäraamiseksi kuten entinenkin ja sen on laskettu tulevan valmiiksi maaliskuuhun mennessä.
Sahaus alkoi huhtikuussa ja elämä kylässä palautui ennalleen. Hietasen sahan palon jälkeen Kotkasta siirrettiin vuonna 1928 viides raami Rutolan sahalle.
Höyryä Rutolan sahalla kehitettiin viidessä 96 m2 tulipinnalla varustetussa kattilassa. Voimakoneena oli makaava 395 ihv:n höyrykone. Toinen pienempi höyrykone pyöritti sähkögeneraattoria, josta ylivientilaitoskin sai voimansa vv. 1909-1930. Sen jälkeen ylivientilaitos pyöri valtakunnan virralla.
Saha oli oli usein pysähdyksissä tukkipulan takia. Seisokin ajaksi työväki irtisanotttiin.
Työpäivä oli tavallisesti 10-12 tuntinen ja työviikko kuusipäiväinen. Vuonna 1917 säädettiin työaikalaki, jolloin työpäivä lyheni 8-tuntiseksi. Siihen siirryttiin  vähitellen vuoteen 1920 mennessä.
Lapatonniemi oli tavattoman kumpuilevaa maastoa, mäkiä ja notkoja. Saha rakennettiin niemen itärannalle ja yhdessä lautapihan kanssa se täytti koko niemen. Maaston taki lautapihan perustaminen tuli kalliiksi. Toisin paikoin sahatavaran kuljetussilta oli jopa 9 metriä maanpinnan yläpuolella. Tapulin pohjat olivat korkeat ja tapulin alarivi saattoi olla lankun pituuden verran kuljetussillan alapuolella. Tapulin purkaminen oli hankalaa ja tuli huomattavaksi kalliinmmaksi kuin tasaisella alustalla. Taksana olikin 25 %:n korotus 1,5 metriin saakka siltatason alapuolella ja siitä alaspäin 50 %:n korotus vahvistettuihin taksoihin.

Sahauslukuja vv. 1923-1930

Vuosi       kpl                a'kj              yht.kj           std        Haketta Vuoksenniskalle
1923        488.170        4.03       1.967.347      7.251,0      70.665 m3
1924        517.039        4.18       2.160.429      8.549,0      63.939   "
1925        488.404        4.03       1.971.229      8.158,2      63.659   "
1926        428.798        4,03       1.728.300      7.044,0      50.561  "
1928        580.682        3,73       2.166.696      9.386,3      56.062   "
1929        495.291        3.91       1.934.950      8.567,5      41.797   "
1930        135.332        4.54          613.980      2.700,6
1931         sahattu tilapäisesti hukkupuita ja rampoja
1932                                            - " -

Saha kävi kahdessa vuorossa paitsi vuonna 1930 yhdessä vuorossa. Kahden vuoron aikana siellä työskenteli parhaimpina aikoina ympärivuotisesti 250 henkilöä ja laivauskautena 400 henkilöä.

Lastaustyö oli kiireistä ja yhtäaikaa työskenteli monta lastausporukkaa. Työ tehtiin urakalla ja usein  ylitöinä, jotta kuormat saatiin nopeasti Kotkaan.

Saimaalla operoivat mm. Heikki Peuranen, Cristian Kontturi, Ahkera, Paavali ja Enso-nimiset Gutzeitin laivat.

Sahalaitokset automatisoituivat ja kehittivät työtehoaan ja -menetelmiään. Rutolan saha osoittautui jo 1920-luvulla vanhanaikaiseksi, kankeaksi ja kalliiksi ylläpitää.
Eterlä-Saimaa kirjoitti 7.8.1930:Rutolan sahaus on kokonaan lopetettu ja saha seisoo. Myöhemmin syksyllä tullaan kenties sahausta jonkin vderran suorittamaan, mutta missään tapauksessa sitä ei enää vastaisuudessa tulla entisessä laajuudessa jatkamaan. Työväkeö on sahalla nykyisin vähän, sillä siellä toimitetaan parhaillaan pienempiä lastaustöitä. On hyvin todennäköistä, että ankean pulakauden vuoksi tullaan Rutolan sahan toiminta kokonaisuudessaan lopettamaan.
Vuoden 1931 lokakuusta lähtien Rutolassa sahattiin kolmen kuukauden ajan. 30 henkilöä sai töitä. Heille ilmoitettiin töiden alkaessa, että palkkoja alennetaan 50 % edellisen kevään maksetuista palkoista ja että korkein miehille maksettava tuntipalkka on 2,25 mk. Vuoden 1932 tammikuussa saha toimi vielä muutaman viikon.
Sahan lopettamista suunniteltiin pitkään. Tornator Oy liitettiin yhtiöön vuonna 1932. Sen jälkeen Rutolaan tulleet rampatukit niputettiin uudelleen ja hinattiin Vuoksenniskalle Harakan sahalle. Myöhemmin ne kuljetettiin autolla Kotkaan.
Rutolan saha ja lautatarha purettiin vuosina 1932-33 ja viimeinen näkyvä muistomerkki, tiilinen savupiippu kaadettiin 26.3.1949. Samalla purettiin vanha konehuone.
Kun saha oli lopetettu ja kaikki sahatavara poistettu niin tyhjä lautapiha korkeine pohjineen ja kuljetusratoineen erottui selvästi katsojille. Vuorineuvos Kotilainen sanoi sitä katsellessaan: Gutzeitissa on ollut kaksi hullua, toinen joka tämän on tällaiseen paikkaan rakentanut ja toinen, joka sitä nyt purkaa.

Rutolan kolmas saha Kuva: Veikko Anosen kokoelmista

Tukkien kuormausta Rutolassa Väliväylän uittojen loputtua Kuvs: Liisa Seppälän kokoelmat

Lappeenrannan Rutolan alueelle on Saimaan vanhaan lasku-uomaan muodostunut kulttuurihistoriallisesti arvokas alue. Siellä on esihistoriallisia asuinpaikkoja, II-maailmansodan aikana rakennettua Salpalinjaa ja Gutzeit-yhtiön 1890-1900-luvun taitteessa rakentama tukkien ylivientilaitos uittorakenteineen.
Salpalinja ja ylivientilaitos ovat museoviraston listaamia RKY-kohteita.

Rutolan kylän elämä muuttui perusteellisesti vuonna 1890. Norjalais-syntyinen Gutzeitin metsänostajana toiminut Ola Olesen Fald havitsi, että Saimaan vesistö voidaan yhdistää Kymijokeen Kären kylän kohdalta, jossa noin kilometrin levyinen kannas erotti Saimaan ja Päijänteen vesistöt toisistaan. Yhtiö osti Rovon tilan ja uittoväylän rakennustyöt aloitettiin. Myllylammen ja Kärenlammen väliselle 260 metrin maakannakselle tuli höyrykoneella toimiva ylivientilaitos ja rullarata ja Kärenlammen luonnollinen lasku-uoma Myllylampeen padottiin. Kärenlammen ja Jängynjärven välille rakennettiin puinen 760 metriä pitkä uittoränni.

Rakennusväestä oli puutetta, mutta viranomaistarkastus oli 13.5.1890 ja siirtolaite saatiin käyttökuntoon heinäkuussa 1890. Laitoksen tekniset ratkaisut kehitteli Gutzeitin teknillinen johtaja Julius Nielsen ja asiantuntijana oli Kymin lauttausyhtiön uittopäällikkö,insinööri Kari Appelberg. Myös Fald oli mukana suunnittelu- ja rakentamistyössä.

Ensimmäinen ylivientilaitos rakennettiin puusta. Se sijaitsi Myllylammen eteläpäässä ja rullarata johti Kärenlammen Saunalahteen.  Tulit nostettiin Myllylammesta ylivientilaitoksen kautta 2,8 metriä korkeammalla olevaan Kärenlampeen. Ensimmäisenä kesänä tukkeja siirrettiin yhteensä 34.000 kpl.  Kärenlammen vesi ei riittänyt puiden siirtämiseen eteenpäin, joten ylivientilaitokselle piti hankkia 30 hv:n höyrypumppu, jonka avulla Myllylammesta siirrettiin vettä Kärenlampeen.

Toinen ylivientilaitos rakennettiin Myllylammen länsirannalle puusta kaksikerroksisena vuosina 1908-1909. Laitos sähköistettiin.

Kolmas rakennettiin vuonna 1935 2-kerroksisena betonista ja tiilestä. Alakerrassa olivat voimakoneet ja vesipumput. Neljä pumppua pumppasi vettä 10 000 l/min Myllylammesta Kärenlampeen. Rakennuksen yläkertaan johti Myllylammesta kaksi vierekkäin olevaa, noin 15 metriä pitkää transporttia eli kuljetinta. Niiden alapäässä tukit laskettiin. Kun tukit siirtyivät yläkertaan, kuljettimen vieressä seisovat merkinlyöjät merkkasivat jokaisen puun, joka oli Saimaan merkkuupaikoilla jäänyt ilman merkkiä. Rakennuksen lävitse kuljettuaan puut joutuivat 5 metriä pitkälle rullaradalle, josta ne putosivat kahteen vierekkäin olevaan 200 metriä pitkään veden ryöpyttämään uittoruuheen ja edelleen Kärenlampeen. Parhaimpina aikoina ylivientilaitoksen kautta kulki viikottain 120 000 tukkia ja koko uittokautena 1 800 000 tukkia. Rakennuksen vieressä oli sähkömuuntaja.

Kirjassa"Juuret Lappeella" Veikko Anonen kertoo uittotyöstä: Enso-Gutzeitin hinaajat Cristian Kontturi, Heikki Peuranen, Ahkera, Paavali ja Ensi hinasit tukit tookissa Rovonlahteenn noin kilometrin päähän Söönhartin ylivientilaitoksesta. Antti-laiva teki tookista kaksi nippua rinnan jonoon ja vei nippukuorman Telataipaleen läpi Myllylampeen. Nipussa oli noin 80 tukkia yhteensidottuna keskeltä nippukettingillä ja molemmista päistä 6 mm nippulangalla. Niput purettiin ja uitettiin ylivientilaitoksen eteen puomien avulla. Päällevetäjät vetivät tukit transportteihin ja laskivat ne. "Kymmenen" kuului huuto, jonka ylösottaja merkitsi tukkimiehen kirjanpidolla kopissaan kirjaan. Yläkerrassa leimasi neljä naista tukkeja. Tukit uivat rännejä, joita oli kaksi rinnan, pitkin Kärenlampeen.

Ensi kesänä Salpavaelluksella 1.-3.7.2016 reitillä "Saimaalta Salpamuseolle" tutustutaan Salpalinja-rakenteiden lisäksi myös ylivientilaitokseen ja Rutolan ränneihin. Valitettavasti ne eivät ole aivan alla olevien kuvien mukaisessa kunnossa.

Ylivientilaitosi Seppo Luukkaan kuvaamana

Seppo Luukas kesätöissä  1959

Piiriesimies Jaakko Vuori katselemassa tukkien kulkua Kuva: Liisa Seppälän kokoelmat

Ns.pitkäränni Kärenlammen ja Jängynjärven välissä

Tookihinausta Telataipaleen kanavassa Kuva: Pertti Juvonen

Ylivientilaitos ja Enso-Gutzeitin virka-auto Kuva: Liisa Seppälän kokoelmat

Kyykosken maisemia v. 2015 Kuva: Hilkka Mattila

Vanha mylly kertoa voi monta tarinaa.
Ne kuulla voi, jos vanhan myllyn kieltä tajuaa,
sen kivi kuiskaa, ratas rupattaa.

Koskirikkaassa Väliväylässä on ollut aikojen kuluessa lukuisia myllyjä. Muutama on vielä jäljellä, osasta löytyy viitteitä. Esim. sukeltajapojat löysivät Kyykoskesta vanhan myllyn osia. Tirvan Pasin myllyllä asui viime sotien aikana  evakossa olleen Viipurin apteekin henkilökuntaa.

Kersantti Niinivaara muisteli asuinpaikkaansa:
"Myllyn ja pihan lävitse virtaavan puron yläjuoksulla, joka kuului vielä myllyn pihapiiriin, oli noin parin metrin korkuinen pato, jonka yli puron vesi mahtavasti vyöryi alas ja piti kodikasta kohinaa. Alajuoksulla suunnilleen myllärin asunnon portaiden edessä oli pieniä kallioputouksia, jotka antoivat oman lempeän äänen ja kirstallinkirkkaan sävelen puron ylläpitämään yötä päivää soivaan konserttiin." Kirjassa Niinivaara Friz P: Kuinka makkarasta tuli salonkikelpoinen. Karisto 2006

KANNUSKOSKEN VEHNÄMYLLY

Kannuskosken vesivoimalla on pyöritetty myllyä kauan. Veden putoamiskorkeus on 60 cm. Myllyssä on kiviparit rukiille, vehnälle, ohralle ja rehuviljalle.

Myllyn iästä ei ole varmoja tietoja. Mylly- ja sahalaitos hankittiin Mankin suvulle pakkohuutokaupasta joskus ensimmäisen maailman sodan aikoina. Omistaja Elias Mankki oli lähtöisin Valkealasta. Myllyn asiakkaat tulivat Luumäen lisäksi Valkealasta, Sippolasta, Mäntyharjulta, Savitaipaleelta ja Kouvolan kylältä. Tunnissa jauhettiin viljaa 250 kg ja vuorokaudessa meni kivien läpi  n.2500 kg erilaisia jyviä. Sotien aikana ja niiden jälkeen toiminta oli suurimmillaan. Sunnuntaina puolenpäivän aikaan käynnistettiin mylly ja se pysäytettiin vasta lauantai-iltana.

Olavi Mankki muisteli, että hyvien jauhojen salaisuus perustui myllärin tieto-taito-osaamisen lisäksi sihtikoneen sihtikankaiden järjestykseen.

JYRÄÄN MYLLY

Valkealan huomattavin ja ainoa tullia vastaan jauhava mylly oli Jyräänkoskessa. Vuonna 1688 sen omisti Pyhtään Siltakylässä oleva ratsutila. Myllyä vuokrasi Jöran Strarch, joka palkkasi sinne myllärin ja perusti myllyn oheen krouvin. Vuonna 1858 myllyn omisti Luumäeltä tullut Fredrik Heikinpoika Hämäläinen, joka muutti myllyn ja  sen yhteydessä olleen ryynilaitoksen turbiinikäyttöiseksi. Villatamppia ja pärehöylää käytettiin pienemmällä vesipyörällä ja turbiinilla. Fredrik Hämäläinen poika Johan Hämäläinen ja tyttärenpoika Kosta Ikonen jatkoivat myllyn toimintaa. 1900-luvun alkupuolella Johan Hämäläisen osuuden osti Jalmari Kiviranta. Mylly oli aikoinaan nykyaikainen ja sen käyttö vilkasta. Eteenkin viime sotien aikana jauhamista riitti aamusta iltaan ja joskus läpi yönkin.
Konsta Ikonen kuoli v. 1944 ja Jalmari Kiviranta 1950-luvulla. Jalmari Kivirannan poika Eino Kiviranta hoiteli jonkin aikaa myllyä, kunnes Konsta Ikosen perikunta osti koko myllytoiminnan itselleen. Myllyä ja sähkölaitosta hoiti Oiva Ikonen.
Jyrään mylly paloi 27.6.1968.

JOKELAN MYLLY

Perimätiedon mukaan Jokelan mylly sijaitsi aikaisemmin ennen koskea ylälaskun paikkeilla. Todennäköisesti se on siirretty nykyiselle paikalle siinä vaiheessa, kun vesiratas on vaihtunut turbiiniksi. Tällöin on tehty nostettavin ja laskettavin luukuin oleva pato. Uittojen takia rakennettiin tukeille oma ränni ja sivuun kalaportaat. 1920-luvun alussa pato tehtiin Virrannimen navetan seinistä.

Myllyssä oli kaksi kiviparia ja kuorimakone eli bahma. Myöhemmin lisättiin kauraryynien tekemistä varten yksi kivipari koneineen. Myllyllä oli myös pärehöylä. Jauhot olivat hyvässä maineessa ja asiakkaat tulivat Jokelasta, Saarennosta, Ruotsulasta ja Kouvolan kylältä. Mylläreinä toimivat mm. Eljas Juutila, Edvard Pyötsiä, Unto Hämäläinen, Vihtori Pyötsiä, Toivo Honkanen ja Kalle Poikolainen. Mylly ja myllytupa kuulivat paljon tarinoita. Siellä keskusteltiin maailman politiikasta, oman maan tapahtumista sekä Valkealan kunnan ja omien kylien asioista.

Myllyssä jauhettiin viimeisen kerran vuonna 1955.

Emil ja Matti Eronen Jokelan myllyn sillalla v. 1940. Kuva Matti Erosen kokoelmista

Kuva: Kannuskosken marttojen kokoelmista

Väliväylän uittoväki oli monilahjakasta porukkaa, Löytyi kieli-, laulu-, urheilu-  ja monia muita taitoja.

Väinölän konemestari Sauli Vainonen osasi mm. kirjoittaa. Kouvolan Sanomiin hän kirjoitti värikkäitä tarinoita Väliväylän uitoista. Tässä yksi hieman lyhenneltynä vuodelta 1963:

Palaamme ajassa muutamien vuosikymmenten taakse. Elämme kesäisiä päiviä. Savu tupruaa höyryhinaaja Väinölän piipusta ja väki on pestattu laivaan kesäksi. Pitkät lauttajonot seuraavat laivaa myötäisen sattuessa keveästi, mutta vastttulen puhaltaessa ne kiristävät pukseerin tiukalle ja lautta on tokinainen kuin suuttunut pässi.
Saamme laivan päivävuorolta Mietunvirran halkovaraston laiturista. Ovat täyttäneet poksit haloilla ja mahansa emännän laittamalla tukevalla aterialla.
Käsitellään lyhyesti päivän tapahtumat. Päivävuorosta osa lähtee maihin, jotkut jäävät laivaan vapaavuorolle, nukkuvat yönsä laivan messissä.
"Saku, panehan raudat kuumiksi, kohta lähdetään; otetaan köydet irti, vahtikaa puomiletkaa", jatkaa kippari Eeki käskyjään laivan työvuorolaisille. Lämmittäjä Reetu on täyttänyt tulipesän haloilla ja timmit on topissa. Kansimiehet työntävät hinaajan irti laiturista kekseillään.
Telekrammi kilahtaa, viisari osoittaa "hiljaa eteen". Vedän hitaasti koneen käyttöventtiilin varresta ja kuumat raudat alkavat elää. Höyry puhkuu laivan kyljestä ulos niin kauan kuin sylinterit tyhjenevät lauhdevedestä. Lämmittäjä avaa alaluukun, jolloin tulipesään pääsee palamisilmaa. Halot syttyvät ja mahtavat savut tulevat piipusta peittäen rantalepikon harmaaseen, kitkerään utuun. Kello kilahtaa "puolivauhti", puomiletka on oiennut laivan perään. Laivan keula kääntyy kohti Jaakonsalmea yli Tarhajärven. Täysvauhdin otettuamme ja tultuamme ulos virrasta on aika mennä ajokoppiin, "komentosillalle". Siellä on ison ruorirattaan takana kippari tai kansimies ohjaamassa laivan kulkua.
"Kas, kun pitää hyviä heinäilmoja". Maatalojen väki on pellolla heinätöissä. Muuta niin kiirettä heillä ei ole milloinkaan, etteivät ehtisi laivan kulkua seuraamaan, niin jokapäiväinen tapahtuma kuin se onkin. Laivamiehet vilkuttavat pelloilla oleville, sieltä vastataan. Se tarkoittaa "olemme ystäviä". Me täällä, te siellä. Rakennamme yhteiskuntaamme kohti parempaa huomispäivää.
"Kesäpäivä oli kirkas, taivas pilvetön", laulaa laivan radiossa iloinen laulaja. Virran pinta on kuin rasvattu. Pukseeri on jo kiinnitetty ensimmäiseen pyrääseen ja kansimiehet valmistavat kuormaa. "Siinä on nyt kahdeksan pyrästä", sanoo uittopomo Eemil tultuaan koskelta laivaan. "Otetaan alusta tyhjäksi, näyttää tulevan luistava keli", vastaa takakannella seisova kippari Eeki. Laivamiesten toimintaa tähyillessään hän huutaa "Jättäkää kahdeksan väliä ja tehkää suora kuorma". Liitettyään viimeisen pyrään kuormaan heiluttaa Jussi hellehattuaan päänsä yläpuolella merkiksi, että valmis on.
Eemil on tarinoinut värikkäästi päivän tapahtumista koskelta, hyppää veneeseensä työntäen sen irti laivasta. "Terve taas" - kello kilahtaa, hiljaa eteen. Kone on saanut öljyannoksensa sekä muun huollon. Hiljaa eteen, pukseeri natisee ja tiukkenee kuorman lisääntyessä, kuorma oikenee, Se on melkein kilometrin pituinen täyttäen kapean virran.
Rantakoivussa ei lehtikään värähdä. Salakat rikkovat veden kalvon ilmoittaen, että pinnan allakin eletään. Lots, lats, lots, lats.... lauhdepumppu latsuttaa vettä laivan kyljestä yksitoikkoiseen tahtiin. Kuorma liikkuu kohti päämääräänsä halki Valkealan vesien.
Hiljaisena matelemme läpi Mietunvirran. On kaunis kesäyö. Revonsalmesta käännymme kohti Puhjonsalmea, kuorma oikenee, täysi vauhti. Kansimiehet soutelevat kuorman hänniltä laivaan. Kun Jussi saa kätensä reilinkiin kiinni, häviää vene jalkojen alta. Koneen käynti hiljenee. Käsitämme, että kokkarossi meni potkurin akseliin. Kuorma humppaa massiivisella voimalla kohti laivaa. Vene riippuu pystyssä potkurin alla kesäyössä keskellä Rapojärveä. Kone ei pyöri eteen eikä taakse. Ei tuumittu, kun Jussi kysyi "Onko terävää puukkoa?"
Konehuoneessa on Fiskars, terävä kuin partaveitsi. Sen enempää puhumatta heittää Jussi jalkineet ja housut pois seisten muutaman sekunnin kannella kuin Tarzan puukko kädessä, ponkaisten sitten uljaasti pää edellä kohti potkuritunnelia toisten seisoessa totisina kannella. Hetket tuntuvat pitkiltä, viimein pulpahtaa Jussin pää pinnalle puhaltaen sieraimistaan vedet ulos ja riipaistessaan itsensä kannelle. Myös veneen kokka ilmestyy pintaan. Homma on hoidettu. Jo oli temppu kymppi, sanomme.
Lats, lats, lats..... taas vakaa ääni laivalta. Matka jatkui, tunnit kuluvat. Suuremmitta kommelluksitta tulimme Haukkajärvelle.  Varhain aamuyöllä ohitimme Palssinsalmen. Koskelan silta ja talo häämöttävät harvan sumun läpi. Siinä on päätekohta, siihen jätämme kuorman.
Jätimme kahdeksan pyrästä, noin 16 000 tukkia Palmun Aaron stressiksi, saimme puomiletkan peräämme ja keula kohti Kuivalaa, Miettulaa ja Auvosinkoskea.
Tasan viiden aikaan loksutimme kohti halkorantaa. "Vetäkää langasta kolmesti", huuteli Eeki. Niin tapahtui ja voimakas höyrypilli antoi kolme pitkää, karmeaa huutoa, jotka eivät ollenkaan sopineet rauhalliseen kesäaamuun. Tiesimme, että tätä merkkiä kuuntelevat maissa olevat laivamiehet. He tietävät, että ylävirtaan ollaan tulossa ja vuoron vaihtoon.
Halkopoksit täytettyämme ja puoli kuuden huudot puhallettuamme istuimme hetkeksi. Väsymys alkaa tuntua, mutta tunsimme tehneemme vuoromme tunnollisesti ja se tuotti hyvää mieltä.
Lepikon läpi kulkevalta polulta kuului pehmeitä askelia ja oksien rasahtelua. Tohkan Lauri tuli sieltä miehineen ottamaan laivan ja vastuun kahdeksaksi tunniksi.
Päivävuorolla oli ollut huonoa tuuria. Kuorma hajosi Kepsunvirralla. Puomin pään haljettua pääsi paljon tukkeja karkaamaan. Niiden kasaus vei aikaa useita tunteja. Lautta hajosi uudelleen Niemelän mutkaa tehtäessä ja tuuli painoi tukkeja ulos pyräästä. Lauri oli merkinnyt tapahtuman lokikirjaan ja lisäsi kaneetin "Kaikki päin persauksia tänään".Saimme laivan ja kuorman illalla samassa paikassa, mihin sen aamulla jätimme. Tosin kuorma oli jo virrasta läåi. Olimme levänneitä ja latautuneita.
Melkoinen länsituuli puhalteli järvellä, joten jouduimme koukkaamaan kaukaa ennen kuin oikaisimme oikeaan suuntaan. Asetimme tavoitteen niin, että aamulla vaihdamme samassa paikassa.
Tutuksi käyneet rantamaisemat ohitettuamme ja normaalit työt suoritettuamme olimme taas Auvosissa ottamassa kuormaa. Eero tuli maista, eikä malttanut mennä nukkumaan. Keittelimme kunnon kahvit ja ihailimme heinäkuun yötä. Hiljaa soljui kuorma kapeassa virrassa. Menin ajokopin katolle tähyämään tuleeko kuorma kunnolla mutkan takaa. Eero istui laatikon kannella, veti norttitopan taskustaan, kaivoi tikut esiin ja sytytti verkkaisesti. Hänestä tuntui varmaan eksoottiselta, koska hän hyräili hiljaa laulua, jota ei ole laulettu ennen eikä sen jälkeenkään. "Italian sinitaivaan alla on naisia, on viiniä, on naisia kaikenlaisia. Hän mulle suukon suo ja viinimaljan tuo."
Kesäaamu tavoitti meidät Tarhajärvellä. Viiden huudot kuivalalaisille ja puoli kuuden aikaan on miettulalaisten vuoro ottaa hommat hoitoonsa.

(Sauli Vainosen juttu kokonaisuudessaan oli Kouvolan Sanomissa 24.6.1963
Väinölä-laiva kulkee nykyisin entistä ehompana ja Sissi-nimisenä Saimaalla. Alla olevat
uittokuvat Valkealan vesiltä ovat laivaemäntä Eeva Räisäsen albumista.)

Tänään on Talvipäivän seisaus vuonna 2015. Lämmintä on kuusi astetta. Horisontissa orastavaa oranssia ja Väliväylä virtaa vapaana.

Kiitos kaikille blogia seuranneille, hyvää joulun aikaa ja menestystä vuonna 2016!

Väliväylällä on aina liikuttu veneillä. Jo 1900-luvun alkupuolella kanootilla liikkuvat saksalaisturistit olivat Kivijärvellä tuttu näky.
Tarina kertoo kielitaitoisesta Kaarlo von Hertzenistä (Kivisaaren Kalle). Kanootti yritti mennä läpi tukkien täyttämästä Huopaisenvirrasta. Otvalla seissyt Kalle huuteli, että menkää sivummalta niin on tilaa meloa. Kun menijät eivät ymmärtäneet suomea eivätkä ruotsia, Kalle ohjeisti heitä saksaksi.
Saksalaiset palasivat hetken päästä maitse kysymään Kallelta, miten tukkilainen voi osata niin montaa kieltä. Kalle vastasi siihen, että Väliväylä on turistirikasta aluetta ja vähimmäisvaatimus uitossa on osata kolmea kieltä. Se oli leikkiä, mutta Kalle osasi sujuvasti viittä kieltä. Toisen tarinan mukaan jopa seitsemää kieltä.
Kotipappilassa hän oppi suomea ja ruotsia. Äitipuoli opetti saksaa. Amerikassa metsätöissä piti opetella englanti ja laivoilla sekä Wiipurissa venäjä.

Väliväylä on edelleen kanoottimatkailjoiden suosiossa. Se on eräs Etelä-Suomen puhtaimmista vesireiteistä. Reitin varrelle on kunnostettu tasaisin välein taukopaikkoja. Matkailupalveluja löytyy myös riittävästi, jotta Väliväylä on sopiva retkikohde vaikka koko perheelle.

Jos lähdetään liikkeelle Lappeenrannan Myllysaaresta niin reitin kokonaispituus on 155 km. Pääosa siitä on järvimelontaa kapeilla järvillä. Useat kiviset koskiosuudet vauhdittavat matkantekoa ja laskua koko matkan aikana kertyy 19 metriä.  Kokenut meloja kulkee reitin 4-5 päivässä. Reitin varrelta löytyy majoituspalveluja vaivattomasti. Jos haluaa nauttia kauniista maisemista ja kokea historian havinaa tutustumalla Salpalinjan rakenteisiin, kalliomaalauksiin tai metsäteollisuuden vanhoihin rakennuksiin viikko menee nopeasti. Reittiä voi myös räätälöidä alku- ja loppupäästä kullekin sopivaksi kokonaisuudeksi.

Melontareittivälimatkoja: Myllysaari - Tervankeittoniemi (Lappeenranta) 8 km,Tervankeittoniemi - Saisaari (Taipalsaari) 6 km, Saisaari - Kähö (Jokilahti) 12 km, Kähö - Uirinniemi (Rutola) 9 km: (sisältää kantotaivalta 700 m).
 Varsinainen Väliväylä-osuus: Jängynjärvi: Uirinniemi - Kotkansaarensuo 12 km; Kivijärvi I: Kotkansaarensuo - Parkunlahti 8 km; Kivijärvi II: Parkunlahti - Parkkisaari 8 km; Kivijärvi III: Parkkisaari - Huopaisenvirta 8 km; Alakivijärvi: Huopaisenvirta - Ämmänniemi 6,5 km; Kelkjärvi: Ämmänniemi - Tuohtiainen 11,5 km; Kannuskoski: Tuohtiainen - Kannuskoski 10,5 km. (Kannuskosken myllypato ja Ruokokosken voimalaitos pitää ohittaa rannan kautta); Kannuskoski - Pyötsiä 9 km; Pyötsiä - Tirvan järvi 9 km (Tirvan voimalan kohdalla maasiirtymä 250 m); Tirvanjärvi - Miettula 12 km; Miettula - Lappalanjärvi 14 km (Jyräänkoski on laskukelvoton ja Myllykoski suositellaan myös ohittamaan maitse); Lappalanjärvi - Kuusanlampi 12 km.
Melontareitistä on useita ohjeita. Tarkempaa tietoa löytyy mm. www.OUTDOORSFINLAND.FI, josta löytyy mobiilisovellus, kartat ja Outdoors Finlandin Facebook-sivuilta ajankohtaista tietoa.
 reiteistä.

Esa Mikkolan uittoaikaisia valokuvia Lakkalan ja Tirvan maisemista

Olen kiitollinen kaikille Teille, jotka olette kirjoittaneet minulle uittaja- tai uittoväylämuistojanne tai kertoneet muista kirjahuomioistanne.
Tallennan ne aineistoni joukkoon ja jos unelma uittomuseosta toteutuu, oikea tieto siirtyy eteenpäin.

Kirjatilauksien lisätietoja-kohdassa tai uittokuvanäyttelyn vieraskirjassa on ollut kivoja lisäyksiä kuten "Väinölässä  vuonna 1955" tai "uittorakennelmia ihmetellyt poikanen Valkealasta" tai "kesämökkiläinen Väliväylän varrelta". Ne vahvistavat ajatusta, että monia sukupolvia yhdistävän väylän varrella kuljetaan. Minun kirjassani on vain pieni osa muistoja, mutta toivottavasti ne tuovat jokaisen omia tai suvun muistoja mieleen.

 V.R. kirjoitti: Olin sekä Kannuskoskella että Tirvalla  kuuntelemassa esitystä ja katsomassa kuvia.
Kuvista löysin muutamia tuttuja. Lapsena vietin kaikki kesät Tirvalla ja olin joskus Eino-laivalla mukanakin vetäessämme pyräitä Salmisiltaan,
Sukulaiseni Nestor Heimala oli aikoinaan Tirvan sahalla työnjohtajana 40-vuotta aina vuoteen 1946 asti. Kovana kynämiehenä Nestor kirjoitti 12 päiväkirjaa vuosilta 1919 aina kuolinvuoteensa 1960 asti. Merkintöjä säästä ja päivittäisistä tapahtumista on lähes joka päivälle. Jostain kumman syystä Nestor ei juuri kirjoittanut työelämästä päiväkirjoissaan. Muuten niistä saa elämänmenosta maalla erittäin hyvän kuvan. Kaikki tapahtumat kotona ja kylällä, vierailut ja kauppakäynnit mm. Kouvolassa on kuvattu siinä mielessä hyvin, että kaikkien ostosten hinnat, palkat jne on pennilleen kirjattu kuten maksut, verot, lehtitilausten hinnat jne. Nestor Heimalasta on kirjoitettu Heimo Pohjalaisen kirjassa "Sata vaikuttajaa Valkealassa" (2008), jossa on otteita hänen säilyttämistään pöytäkirjoista. Hän kokosi usealta vuodelta Tirvalla pidettyjen hiihtokisojen tulokset. Kylällä asui tällöin mm. tehdasväkeä ja maanviljelijöitä.

Huomioita Seuralassa olleista uittokuvista:
Neljä miestä seisoo otvalla vierekkäin keksit vierellään, todennäköisesti Ruunakosken haaran suulla. Oikeanpuoleinen on Jouko Heimala eli Nestor Heimalan poika. Hän sekä veljensä Veikko olivat joitakin vuosia uittohommissa. Päiväkirjoissa 50-luvulta on useita merkintöjä, että Nestor poikinen kävi tukkeja kuorimassa mm. Ottolahdessa.

Lukioaikana olin kesätöissä Kymen  vesipiirissä. Muistaakseni 70-luvun alkupuoliskolla olin teekkarin apupoikana ja tehtävämme oli käydä läpi uittolaitteet aina Rutolasta Lappalalle asti. Merkitsimme karttaan kuten myös kuvasimme kaikki jäljellä olevat uittolaitteet: suisteet eli seinämät virtapaikkojen ja kapeiden kohtien ja saarien reunoilla ym, poijut, kelat, otvat ja myös uppotukit, jotka näimme. Hommassa meni koko kesä. Itse ajoin moottoriveneellä koko väylän läpi. Teekkarilla oli auto, jolla siirsimme venettä. Tiedoksi siis, että Vesipiirissä eli nykyisessä ELY-keskuksessa on varmaan arkistoituna kaikki kesän aikana ottamamme kuvat uittolaitteista. Suuri osa uittolaitteistahan purettiin tämän jälkeen. Veden alla ollut puu oli säilynyt erittäin hyvin, Se oli usein punahonkaa ja erittäin hyvää rakennuspuuta tai ainakin polttopuuta.

S.H. kirjoitti: sivulla 124 "Salmisillan niskamiehet kuten Erkki Tirva ja Topi Virtanen". Topi V tarkoittanee kuitenkin Virtalan Topia ei Virtasen Topia. Valkealassa on aina puhuttu ihmisistä talon nimellä niin tässäkin. Topin kodin nimi on Virtala, aivan Salmisillan kupeessa toisella puolella virtaa kuin Anna Rautasen koti.
sivu 125: "Muun muassa Marjamäen Oskari". >Pitäisi olla Marjomäen Oskari eli Marjo Oku. Muistan itsekin lapsuudesta sen talon paikan ns. Okun rannassa ennen nykyistä tanssilavaa. Siinä on nyt huvila.
sivu 126: "mestari kettuneuvos Haapalan kylässä syntynyt jne." Pitäisi olla Aapolan talossa syntynyt eikä siis Sippolan Haapalassa. Topin isä oli kotoisin Aapolasta ja neljästä lapsesta kolme oli syntynyt Aapolassa. Nuorin tytär oli syntynyt Virtalassa vuonna 1928, kun Virtalan talo on valmistunut.

A.P. kirjoitti: Nyt kun Pien-Saimaa rehevöityy niin voisikohan olla syynä ettei Rutolasta enää vesi voi jatkaa Kivijärvelle niinkuin uittojen aikana. Meidänkin perhe eli uitosta. Äiti oli merkinlyönnissä ja isä purkajana Myllylammessa. Myö pojat ongittiin päivät pitkät tukkien välistä! Kuorikasoista sai parhaat matoset!

M.W. kirjoitti: Isäni oli Enso-Gutzeit Oy:n metsäosaston piiriesimies. Isäni kuten kirjassa mainittu kolleegansa Jaakko Vuori hankkivat puuta laajalta alueelta Etelä-Suomesta. Isäni alue eli E-G:n Kausalan piiri ulottui laajimmillaan Virolahdelta Ahvenanmaalle. Isäni jäätyä eläkkeelle piirin keskus siirtyi Haminaan.
Väliväylä ei kuulunut isäni alueeseen vaan Jaakko Vuorelle. Mäntyharjun väylä eli Kymijoen vesistön alue oli isäni aluetta. Hän kuten Vuorikin vastasivat toiminnastaan Lahden metsänhoitajapiirille. Sieltä tulivat tutuiksi sellaiset metsänhoitajat kuten Aimo K. Ackte, Kuukkanen, Niilo Lotila, Ilkka Pukkila, Antti Alameri, Osmo Grönqvist jne.
Lapsuudessani koulujen loma-aikana kuljin paljon isäni matkassa uitoilla, metsätyömailla ja kämpillä. Väliväylä on minulle nimenä tuttu, joskaan en muista koskaan siellä käyneeni. Sen sijaan Mäntyharjun väylä on minulle hyvin tuttu. Olin seillä yhden kesän Puolakan koskella ja Verlassa uitolla töissä 1960-luvun alussa opiskelurahaa tienaamassa.
Olisi upeaa, jos joku kirjoittaisi samantyyppisen kirjan Mäntyharjun väylästä. Ihan pian uiton ajan eläneet viimeiset ihmiset katoavat muistoineen "rajan taakse".

Lisään tähän loppuun muutaman Esa Mikkolan ottaman uittoaikaisen kuvan Tirvalta