Ennen juhannusta sain Päätalo-instituutista kirjeen. Tukkien matkassa-kirja oli saanut I palkinnon vuoden 2015 Möllärimestari-omakustannekilpailun Tietoteokset-sarjassa. Iloinen olin kovasti, edellinen kirjoituskilpailu-palkinto oli kansakouluajoilta raittius- ja henkisistä kilpailuista.

Raadin arvio kirjasta on: Järvi-Suomen eteläisintä reittiä kuljetettiin Pielisen ja Saimaan puuta Kymijoelle ja edelleen Kotkaan. Hilkka Mattila on perehtynyt tämän vesireitin 70-vuotiseen historiaan tukinuitossa ja vaurauden tuojana alueen ihmisille.

Mattilan työ on todella perusteellinen ja arvostuksen arvoinen. Kirja herättää mielenkiinnon tukinuiton historiaan myös niiden osalta, joille maisemat eivät ole tuttuja. Erityisen merkillepantavaa on se, että Mattila on paneutunut myös laivojen tekniikkaan ja alueen karttoihin selventäessään tukinuittoa.

Kirja ei ole vain alueen historiaa, sillä on myös laajempaa merkitystä aikalaiskuvauksena. Runsas kuva-, piirros-, ja kartta-aineisto tukee kerrontaa. Teksti on sopivan tiivistä eikä juurikaan lähde rönsyilemään, vaikka sopivia anekdootteja onkin kirjan varrelle siroteltu.

Iloinen olin myös arvostelusta. Kirjaa ei kukaan lähde kirjoittamaan kiitoksen toivossa, toki se lämmittää. Kirjan tekemisessä on monta vaihetta; aiheen valinta, tiedon kerääminen, apurahojen anominen, kirjoitusvaihe, korjailu, kuvien ja karttojen haku, haastattelut, korjailu, taloussuunittelu, taitto, korjailu, paino, markkinointi, myyminen, arvostelujen pyytäminen, markkinointi, myyminen jne...

Elämyksiä kaikki edelliset ovat, mutta kirjoituspalkinnon hakeminen Taivalkoskelta on elämys, jota en voinut jättää väliin. Kunta on hienosti tuotteistanut suuren poikansa Kalle Päätalon. Esitteen mukaisesti tarjolla oli herkullinen kattaus hengen- ja ruumiinkulttuuria. Ohjelmaa oli laidasta laitaan; konsertteja, teatteria, retkiä, näyttelyitä, tansseja, pruasniekka, perinnekinkerit jne....
Kaikkiin ei ehditty. Herkon vene oli tervattu ja pärekatot tehty, kun päästiin Kallen lapsuudenkodin Kallioniemen maisemiin.

Palkintojenjako oli lämminhenkinen tilaisuus, jossa oli lähinnä palkittuja ja palkinnon jakajia paikalla. Ihailtavaa oli, että muutama palkittu oli osaltunut jo 10 kertaa kisaan. Kunnan tarjoamat kakkukahvit maistuivat. Paikalliset ihmiset olivat luonnollisia ja ystävällisiä, helposti lähestyttäviä ja rauhallisia. Vapaata majoituspaikkaa oli työläs löytää, keskusta oli jo varattu. Reilun 20 km:n päästä löytyi mökkimajoitus, jossa saunoja ei oltu säästelty. Oli sisä-, tynnyri-, kota- ja savusauna. Isäntäväki olisi tuonut vielä kylpytynnyrin, jos olisi toivottu. Oli luontoa ja mukavuuksia, puhdas olo sisällä ja ulkona.

Iijoen uittojen muisto elää Taivalkoskella. Veikko Haukkavaaran teos Uneutettu vonkamies Kallen kodin päärakennuksen takana, Jokijärven rannalla, valvoo viimeisten uitonhäntien hyvästijättöä Jokijärvelle.

Uneutettu vonkamies

Taivalkoski

Kallioniemi sateisena kesänä 2015

Väliväylällä uitettiin puita vajaa 74 vuotta. Niiden vuosien aikana Suomi itsenäistyi ja matka hyvinvointivaltiota kohti alkoi. Sotien aikana koettiin kipeitä asioita. Kauniin luonnon lisäksi reitin varrelta löytyy muistomerkkejä.

UITON MUISTOMERKKEJÄ

Uittolaitteet Kannuskosken otvaa lukunottamatta on purettu. Pitkänrännin suuhun on jängynrantalaisten toimesta tehty entisten mittojen mukaan lehtikuusesta ja männystä 50 metrin pätkä muistoränniä. Paikalla on tekstein ja kuvin uitosta kertova taulu.

Jängyn erämiesten majan pihapiirissä on vuonna 2009 valmistettu Väliväylän uittojen muistomerkki.
Siinä saksan ankkuri on kiinnitetty Salpalinjan kiveen .

VAHVOILLE NAISILLE

Suomen senaatin eli hallituksen (valkoiset) ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen (punaiset) välillä käytiin 27.1.-16.5.1918 sota. Saksa tuki valkoisia ja Venäjä punaisia.

Yleislakko alkoi ja Rutolan työläiset sulkivat sahan ja koulun. Sodan alettua he saivat aseita ja siltoja vartioitiin ja tehtiin joitakin ruokatakavarikkoja. Sodan loppuvaiheessa miehet pakenivat metsiin, mutta palasivat pian koteihinsa, koska missään tappotoimissa ei oltu mukana.

26.4.1918 valkoiset tulivat Rutolaan ja vangitsivat miehet. Nopeassa oikeudenkäynnissä heidät tuomittiin kuolemaan. Tuomioon riitti sahan ja koulun haltuunotto. Toukokuun alkupäivinä heidät ammuttiin Lappeenrannan linnoituksen valleilla nykyisen maakuntamuseon takana. Pikateloitukset jatkuivat, vaikka Mannerheim oli ne kieltänyt.

Rutolaan jäi 26 leskeä ja 60 orpoa. Saha seisoi. Naiset ja lapset asuivat yhä yhtiön asunnoissa. Työtä ja ruokaa ei ollut.

Heikki Hietamies on kirjoittanut kirjan "Naisten talvi", jossa hän kuvaa sodan jälkeistä aikaa Rutolassa. Siinä odotetaan mustikoiden kypsymistä ja perunasatoa, haaveillaan sokerista ja vehnäjauhoista.

Rutolan naisille pystytettiin vuonna 2003 muistomerkki. Tekstin merkkiin on kirjoittanut entinen pääministeri ja historian harrastaja Kalevi Sorsa, joka vietti osan nuoruudestaan Lappeenrannassa ja Savitaipaleella. "Rutolan urheille naisille, jotka ottivat osakseen raadannan ja vastuun jälkipolvesta, kun vaino vei miehet 1918".

HUOPAISEN MUISTOMERKKI

Sodan aikana kulki Luumäen halki monia kymmeniä pakolaisia punaisen rintaman läpi kohti pohjoista ja valkoista rintamaa. Salainen Sianpää-niminen postitie kulki Kotkasta Savitaipaleen kautta Mikkeliin.

Antti Jaakkola Haminan Kolsilasta pakeni vangitsijoitaan yhdessä haminalaisten Eino Hauhian, Nikolai Jaffen, Eugen Maconin ja Matti Tynyksen kanssa. Matkalla he tapasivat neitoset Helmi Husgafelin ja Aino Lainion sekä sippolalaiset Hugo Purhon ja Einar Katteluksen. Ratavartija näki seureen rautatien ylitysjäljet ja ilmoitti punaisille. Taavetista lähtenyt osasto saavutti heidät Savitaipaleen Kaulion kylässä. Samassa yhteydessä pidätettiin luumäkeläinen suojeluskuntalainen Matti Pukki.

Vankeja kuulusteltiin Taavetissa. Rautievaunussa vietetyn yön jälkeen heitä vietiin kahdessa hevoskuljetuksessa Savitaipaletta kohti. Ensimmäisen kuöjetuksen kaksi miestä ammuttiin lähellä Savitaipaletta ja kahdeksan Huopaisenvirran sillalla.

Huopaisenvirran tapahtumista on kirjoitettu useassa teoksessa mm. Olli Korjus Nimi nimeltä - luoti luodilta (2008) ja Pentti Pylkkö Vaiettu vuosi - Savitaipaleen rintama (2013)

Lakitieteen ylioppilas Aino Lainon tuntematon ystävä kirjoitti heti sodan jälkeen muistorunon Ritarineidon satu:

Loppui satu ja hiillos raukee, istumme vaiti - vain tuijottain. Kuinka ah tyhjyys ylitse aukee liekkilinnojen loistavain. On kuin hiljainen nyyhkytys soisi - vai meren valitus vainko se oisi?
Peittyy silmäsi kyyneliin. Miksi, miks satu päättyy niin? Miksi niin pian saapuu yö? Ulkona syksyn laine lyö.

Sua muistan kerran meren kalliolla kuin nuoren valkean vestaalittaren. Sä seisoit ylväällä asennolla ja kädet ylöspäin kuin rukoillen. Sun silmäs säihtyi sielus nuorta tulta ja auringossa kiilsi kutries kulta.

Niin lienet käynyt kohti kuolemaasi sä lailla valkean vestaalittaren. Tää vala sielussas: kaik eestä maasi, päin pystyin murhaajaas uhmaten. Sä lienet seissyt suurna kuolemassa - sun pääs kuin nuoruuden glooriassa. 

Salpalinjan panssariestekiveen on kiinnitetty höyryponttoonin ankkuri ja muistolaatta.

Vahvojen naisten muistolle-muistomerkki korostaa vastuuta, jonka punalesket ja -orvot joutuivat ottamaan vuoden 1918 tapahtumien jälkeen

Huopaisenvirran muistomerkki on sodan nuorille uhreille. Huopaisenvirralla myös taisteltiin sodan loppuvaiheessa.

Puut kulkivat Saimaalla pääosin nipuissa. Väliväylällä tukit uitettiin pyräissä. Puut ympäröitiin  molemmista päistä rei'itetyillä pitkillä tukeilla. Puut kiinnitettiin toisiinsa aluksi näre- ja myöhemmin rautalenkeillä.

Kärenlammen Porakoneniemessä rei'itettiin puomipuita ja tehtiin lenkkejä. Närelenkkiaikana töissä oli 40 miestä. Kun Gutzeitin teknillinen johtaja Nielsen kehitti sähkökäyttöisen kairauskoneen ja siirryttiin rautalenkkeihin, porukka supistui yhteen mieheen.
Puomipuu ei saanut olla paksutyvinen ja sen piti uida hyvin. Keväiset puunvieritysporukat tekivät omat puominsa. Puiden päihin kairattiin rei'ät ja puiden päitä pyöristettiin helpottamaan kulkua. Varsinkin kuivia puita porattaessa piti olla "ruista ranteessa".
Huopaisten virralle tuotiin autokuljetuksena paljon puita ja niille piti saada uittoon omat puominsa.

Naapurini Sepon ensimmäisiin uittotöihin kuului puomipuiden etsiminen ja niiden laskeminen virrasta yksitellen.

Muistaakseni toisena päivänä jouduin ns.puomipojaksi, jonka tehtävänä oli etsiä pyräiden välissä tullut puomi ja ohjailla se kapeaan virran osaan (luikkuun), jotta saatiin alasuuhun aina uusi puomi seuraavaa pyrästä varten.
Tämä yksittäinen puomin junailu johtui siitä, kun autoilla ajettiin virran niskalle paljon puutavaraa, jolloin laivan tuomasta kuormasta eivät puomit riittäneet eikä lisäpuomeja aina ollut saatavilla.

Tästä puomin hoitelusta meinasikin minulle tietämättömänä muodostua lähes painajaismainen homma. Puomi täytyi aina pysäyttää voimakkaaseen virtaan odottamaan alasuussa edellisen pyrään valmistumista. Vaikeus oli siinä, kun puomin alapää ehti sopivan pitkälle, silloin pyräsmestari Toivo Pentti huusi "puomi seis". Kokemattomana oletin, että puomi on saatava heti toppiin. Käsin en jaksanut pysäyttää, eikä otvassa ollut aina sopivassa kohdassa mitään ulokkeita, mihin häntänaurun olisi voinut sitoa.  Puomit olivat hyvin erimittaisia, joten otvassa olleet muutamat piennat eivät läheskään aina osuneet kohdalle. 

Puomia seisotettiin virrassa sen aikaa, kun alasuussa edellinen pyräs valmistui. Silloin Toivo huusi "antaa puomin juosta", jolloin saattelin puomin pään virran alasuuhun saakka ja lähdin taas etsimään seuraavaa puomia.

Tätä vaihetta kesti muutaman päivän. Sen jälkeen saatiin lisää puomeja, jonka jälkeen laivakuorman verran, 7-8 puomia koottiin yhdeksi nipuksi (puomilitkaksi). Litkan kokoamista varten oli rakennettu otvaan sopiva kulmaus, johon puomit taitettiin kaksi kerroin. Kun tarpeellinen määrä puomeja oli koossa, ne sidottiin yhtenäiseksi nipuksi. Se laskettiin Hattukivestä alasuuhun noin 200 metrin matka. Tätä laskua varten täytyi tukkien juoksutus pysäyttää.

Myöhempinä kesinä huomasin, että tästä litkan laskusta muodostui vuorostaan melkoinen koettelemus kokemattomille.

M/s Oskari hinaa tukkinippuja Telataipaleen kanavalla Kuva: Pertti Juvonen 

M/s Eino hinaa pyräitä Tirvan alapuolella Kuva: Esa Mikkola

Puomipuita höyryhinaaja Väinölän perässä Kuva: Eeva Räisäsen kokoelmat

Hannu Ilves teki Tukkilaisten matkassa-videon

Väliväylän uittoja on viime vuosina muisteltu monessa tilaisuudessa. Monissa on ollut mukana Hannu Ilves videokameroineen. Kangasvarren 2010 ja viime kesän Jängyn, Kannuskosken ja Kangasvarren tilaisuuksien parhaat palat Hannu kokosi yhtenäiseksi 40 min. kestäväksi esitykseksi.

"Tukkilaisten matkassa Rutolasta Kannuskoskelle"-videon ensi esitys oli 19.4.2015 Lemin Tapiolassa. Samassa tilaisuudessa muisteltiin puiden vieritystä eli järveen panoa, joka uittojen aikana työllisti suuren joukon Kivijärven ranta-asukkaita muutaman kiireisen kevätviikon ajan. Hannu Ilves haastatteli  mm. Arvo Laaria ja Voitto Pesua. Aktiivinen yleisö otti osaa keskusteluun.

Videolta löytyy perustelut, miksi mutkapaikoissa heiteltiin uuniin vääriä halkoja:

Puita uitettiin Kotkan sahalle, mutta uittokalusto myös käytti puita. Suurin osa Väliväylän aluksista kulki, aivan uiton viimeisiä vuosia lukuunottamatta. höyrykoneilla. Uuniin heiteltiin halkoja puoli mottia tunnissa. Myös uittotalot saunoineen lämpesivät haloilla.

Gutzeit-yhtiö osteli koko ajan väylän varren maita ja vakituiset gutzettilaiset tekivät talvisin halkoja "puulaakin" omista metsistä. Halkopinoja oli väylän varrella kuin teitten varsilla on nykyisin  huoltoasemia.

Aivan uittojen alussa vuonna 1897 Jänkö, Ola, Jylle, Risto ja Rapu kulkivat 185 sylyisten puolikashalkojen voimin eli  halko oli 3/4 kyynärää ts. 43 cm pitkä. Myöhemmin uunit suurenivat ja esim. Immolassa oli kaksi metriä pitkä uuni, jonne heiteltiin metrin pituisia halkoja kaksi peräkkäin.

Laivamiesten sanonta, että mutkapaikassa heitellään vääriä halkoja, oli täyttä totta Väliväylällä.
Kun laiva veti kuormaansa eli 16.000 järeätä tukkia keskellä selkää, uuni piti täyttää kauttaaltaan suorilla haloilla. Väärät, oksaiset ja lahot puut heitettiin konehuoneen lattialle.

Väärien halkojen kanssa uuni jäi vajaaksi, lämpö aleni, höyrynpaine pieneni ja kapteeni huusi, että mitä h...ä, kun vauhti hiipuu. Kun laiva tuli mutkapaikkaan, jossa vauhtia hiljennettiin kuten esim Hartunsalmessa, uuniin kelpasivat väärät ja huonot halot.

Halot kärrättiin laivaan kaksipyöräisillä kottareilla. Kaverin uittaminen oli päivän paras hetki, joten uudet laivapojat saivat työntää ensimmäisellä kerralla täyteen lastattuja kärrejä. Vanhemmat miehet naureskelivat, että testataan, mitä poju jaksaa ja putoaako se lankulta.

Myös uittoseinien kunnostukseen, otviin ja pollareihin kului vuosittain puita,

Mietunvirran halkolaanilta kärrätään puita Väinölän halkopokseihin Kuva: Eeva Räisäsen kokoelmat 

Halkohommia Lakkalan saunalla Kuva: Kannuskosken marttojen kokoelmat

Siihen aikaan kun kuorma-autot ja metsätiet olivat harvinaisuuksia, puut kuljetettiin lähinnä hevospelillä kaatamisen jälkeen lähimmän vesistön rannalle odottamaan kevättä ja uittoaikoja.

Kivijärven rannoilla oli keväisin puita poikineen. Edesmennyt naapurini oli useana keväänä
mukana puiden vierityksessä eli järveen panossa sekä niiden edelleen kuljettamisessa. Alla muutama hänen kertomansa muisto:

"Kotkaniemen rannoilla oli suuret tukkilanssit, josta työ aloitettiin. Hommaa siellä riitti useammaksi päiväksi. Aikaa kului kun tarvittava puomimäärä piti tehdä paikan päällä. Valittiin pisimpiä tukkeja, joiden päihin käsikairalla porattiin reiät ja liitettiin puomit kettingillä yhteen. Näin jatkettiin ympäri Kivijärven itäpuolta, joka paikassa oli sama puominteko edessä. Missä oli ainoastaan pieniä puukasoja, niistä keluttiin pienet pyräät suurempien lanssien kohdalle. Rannoilla oli tukkeja sekä kuusi- ja mäntypropseja. Kaikki oli talven ja kevään aikana kuorittu ja ne olivat kuivuneet hyvään uittokuntoon. Propsit oli ristikoitu ja merkattu korkeiksi taapeleiksi, jos oli isompi hakkuu. Taapeli oli rannalta maalle päin melko kauas, jolloin viimeisimmät puut oli joskus kaukaa pyöriteltävä jopa kannettava.

Työpäivän pituus oli suurin piirtein normaali eli 8 tuntia, ehkä hiukkasen pitempiä tavallisesti. Yövyttiin lähitaloissa, missä työmaa kulloinkin oli mm. Ruomissa, Kuhasensaaressa ja Kuuksenen perillä Tienperissä. Lähempää käytiin kotona yötä, kun liikuttiin pomon moottoriveneellä. Ruokapuoli hoitui niin, että leipää ja voita oli repussa ja joskus suolakalaa särpimeksi. Järvestä ryypättiin vettä, joka siihen aikaan oli vielä puhdasta (vuonna 1955). Jossain vaiheessa oli kahvipannu matkassa ja saatiin kahvia.

Myöhempinä keväinä saimme yhdessä serkkuni kanssa puunvierityksen ajaksi kelumoottorin  käyttöömme. Kämärässä oli propsilaani. Taapeli oli jyrkässä rinteessä, jonka olimme isäni kanssa kevättalvella ristikoineet. Olin taapelia tehdessäni laittanut ensimmäisen aluspuun niin, että se oli helpohkosti lyötävissä pois alta, jolloin koko taapeli lähti kerralla vyörymään veteen. Tämä onnistuikin niin, että saimme kymmenessä minuutissa hoidettua homman, johon normaaliolosuhteissa olisi muutamalta mieheltä mennyt parikin tuntia. Pomo ihmetteli nopeuttamme, eikä ollut uskoa millään, kun seuraavassa Hartunlahden laanissä meni taapelin veteen laittamisessa monta tuntia. Siellä taapeli oli tasamaalla ja välissä oli kasvavia puita.

Ruomissa oli seuraavaksi kallioisella rannalla isot tukkitaapelit. Pyysimme pomolta urakkaa ja kun se saatiin sovittua, sidoimme aina melkoisen nipun tukkeja kelumoottorin vaijeriin, jonka nykäisimme varpaten veteen. Pomo ihmetteli vauhtiamme, eikä enää suostunut urakoihin. 

Kun saimme käyttöömme toisen kelumoottorin, lautan hinaus onnistui hyvin. Kerran hinasimme juhannuksen alusviikolla Rapasalon edustalla pyrästä, kun huomaamattamme oli kuhaverkkoa tarttunut hinausvaijeriin ja se oli kiertynyt usealle kierrokselle vaijerikelalle ja kookkaita kuhia oli pusertunut lyttyyn verkon mukana. Verkkoa ei saanut päästettyä ehjänä irti piikikkäästä vaijerista, vaan pätkimme sen puukolla moneen osaan ja heitimme kaloineen järveen. Samalla vene alkoi lähestyä meitä ja arvelimme verkon omistajan tulevan paikalle. Pyydyksien vaurioittamisesta pyrki tulemaan melkoista polemiikkia ja jopa korvausvaatimuksia. Meidät pelasti tilanteesta se, että kuhan pyynti oli rauhoitettu kesään ajaksi, joten pyydykset olivat laittomasti vedessä. 

Kuva: Esa Mikkola

Kuva: Esa Mikkola

Kuva Paavo Naumasen kokoelmista

Kymijoessa on uitettu tukkeja iät ja ajat. Vuodesta 1736 vuoteen 2002 Kymijoen koko pituudella.
Kymin lauttausyhdistys aloitti toimintansa vuonna 1873 ja sen jälkeen perustettu Kymijoen uittoyhdistys toimi vuoteen 1973.
Vuonna 2002 valmistunut, kaunis Kuusankosken kirjasto Kymijoen varrella oli mitä parhain paikka viettää Tukkilaisiltaa.  Paikalle saapui reilu 50 henkilöä, joista osa oli ollut uittotöissä aikoinaan mukana..
Vokki-trio soitti illan aikana pariin otteeseen reipasta tukkilaismusiikkia.
Hilkka Mattila esitteli PowerPoint-esityksenä Väliväylän uittoreitin.

Harjunjoelta ei ollut esitellä valokuvia, joten väylän siitä osuudesta kertoi uittomuistojaan Matti Laine. Hänellä oli omakohtaisia muistoja myös Kemijoen latvavesiltä, Suoltijoelta ja Naruskalta. Niiden lisäksi kuultiin lähialueen purouitoista.

Timo Lehmunen on kerännyt mittavan määrän historiatietoja Kymijoen vesistön uitoista. Hän kävi läpi Väliväylän uittokalustoa aluksista leimauskirveisiin.

Keskustelu esitysten jälkeen oli vilkasta. Kirjaston valot jo sammuivat ja juttua riitti. Todettiinpa sekin, että Suur-Kouvolan kovin erimitallisia alueita yhdistää ainakin uittohistoria. Tukkeja on uitettu jokaisessa pitäjässä.

Uittoasiantuntija Timo Lehmusella oli paljon kerrottavaa Väliväylän aluksista ja uittotekniikasta



Matti Laine kertoi omakohtaisia kokemuksiaan uittoajoista 



"Me tulemme taas"- mukavaa tukkilaismusikkia Vokki-trion esittämänä

Valokuvanäyttely oli kirjastossa esillä 17.-28.2.2015. Nimensä kirjoitti Kävijävihkoon 130 henkilöä. Valtaosa kävijöistä oli Suur-Kouvolan alueelta eli Kuusankoskelta, Valkealasta, Kouvolasta, Voikkaalta, Tirvalta, Kannuskoskelta, Elimäeltä, Jaalasta, Myllykoskelta ja Inkeroisista. Muutama vieras oli tullut Lahdesta, Hämeenlinnasta ja Vantaalta.
Kuvat ovat esillä Luumäen kirjastossa 20.7.-31.8.2015.


 

Timo Lehmunen on koonnut eri lähteistä yli 70-sivuisen paketin lähinnä Kymijoen vesistön uitoista. Mukaan on mahtunut joitakin mielenkiintoisia tietoja myös Gutzeit-yhtiöstä ja Väliväylästä:

13.6.1872 Kotka. Norjan saha: Saatiin lupa perustaa höyrysaha. 1872 marraskuussa saha käynnistyi, sahauskapasiteetti 50.000 m3 vuodessa. Höyrykoneteho 90 hv. Omistaja Hans Gutzeit/yhtiön nimi W. Gutzeit & Co. (WP60/sahat-tiedosto)

27.3.1882 Kymijoki. Sahayhtiö W. Gutzeit & Co ilmoittaa ottavansa käyttöön uuden kuusi sakaraisen tähtimerkin uittoon. Aikaisemmin yhtiö I-merkkiä uitossa ja käytti samaa merkkiä kirveellä veistettynä 1940-luvulle saakka. Vanha merkki oli hankala huomata erottelussa sahatukissa olevien halkeamien takia. Tähtimerkki tulee Norjasta Glommajoelta sahafirma Wiel & Co:lta, merkki on ilmeisesti poistunut käytöstä. (Jorma Ahvenainen: Enso-Gutzeit Oy, 1992)

1890. W. Gutzeit & Co, sitten kun minä sahatoiminimi Gutzeit & Co:n siitä tekemän hakemuksen johdosta samalla kun lupa annettiin Kannuskosken puuhiomon omistajalle Lakka- ja Kannuskoskissa siellä oleviin vesilaitosten sulkulaitoksiin rakentaa ja ylläpitää kaksi lauttausränniä 8 ja 32 sylen pituudella, sahatoiminimi Gutzeit & Co:lle rakentaa ja ylläpitää Tirvankoskessa 30 syltä pitkän uittorännin...(Metsähallituksen insinööriosasto: Pakkanen-Leikola: Suomen metsien käytön historiaa 2011)

1903. Kotkan sahoja kohti oli matkalla tämän kuun 13. päivänä Valkealassa Kannuskosken tehtaan uittamon kautta kulkemassa kaksi oikein vanhan  kansan sahapölkkyä, koskapa eivät sopineet veden varassa tuon uittamon läpi, vaan piti ne suuren miesvoiman avustamana vetää alas. Harvoin enää moisia puita saa nähdä. (Etelä-Suomi, Kotka 22.8.1903)

1906: Paksuja sahapölkkyjä on tullut tänä kesänä pienempien puiden ohella Valkealan vesireitiltä Kannuskosken uittamon kautta, koska niitä töin tuskin on saatu melkoisen avarasta uittosuppilosta läpi mahtumaan. Nuo aarnipetäjät ovat kasvaneet Raja-Karjalan kankailla, josta ne ovat johdetut Saimaan vesistön kautta ja Lappeella olevan Rovontaipaleen ylitse sanottuun vesireittiin solumaan edelleen Kotkan sahoja kohti. (Etelä-Suomi, Kotka 2.4.1906)

1907: Luumäki-Valkealan uittoväylässä huolimatonta tukkien kuljetusta (Valkealassa) Koskelan kosken alisella alapuolella, kun ylikulkijoiden täytyy kiertää puiden tähden kilometrin matka. Suoraan soutuporttilautalla pääsisi 100 sylellä. Pikaista korjausta vaatii moinen menettely. (Etelä-Suomi, Kotka 4.6.1907)

1909: Nopeampi kuin juna. Tämän kuun 19. päivän aamuna ajoi konsuli A. Gullichsen (yhtiön W. Gutzeit & Co:n johtaja) Helsingistä Kotkaan vajaassa kahdessa tunnissa automobiililla, jonka oli lähtöpaikasta ostanut. Matkalle oli lähdetty klo 4.20 aamulla ja saapui Kotkaan klo 6.15. Ainakin ajomies oli ylpeä nopeasta matkasta, eikä tainnut isännälläkään ollut syytä moittia. (Eteenpäin, Kotka 22.5.1909)

1911: Rutolan saha Lemin pitäjässä joutuu tämän kuun 22 päivänä seisomaan useita viikkoja sen johdosta, että sahan voimapyörä ja voimaremmi särkyivät palasiksi. Mitään ihmishengen hukkaa ei rytäkässä tapahtunut. Samalla jouti seuraukseen suuri tukkiliike, koska tehdas ei voi sanotun tapauksen johdosta käyttää. Saha oli käynnissä pari kuukautta. Ennen joulua tuli hävitti sahan ja nyt taas kävi tällainen onnettomuus. Sahan omistaa Oy W. Gutzeit & Co Kotkasta. (Etelä-Suomi, Kotka 29.6.1911)

1914: Kun metsätuotteiden lauttaaminen Luumäki-Kymijoen lauttausväylässä olevan Tirvan kosken lauttausrännissä alaveden aikana on erittäin vaikeaa, on piiri-insinööri osakeyhtiö W. Gutzeitin anomuksesta määrännyt toimittamaan itse paikalla ja tekemään esityksen siitä kuinka mainittu epäkohta parhaiten saataisiin poistetuksi. (Kyminlaakso, Kotka 9.9.1914)

Laivojen kuljetus vesistöstä toiseen ei ollut yksinkertaista silloisella kalustolla. Vuonna 1922 siirretiin varppaaja-Kyykoski Kannuskoskelta Ilomantsin kirkonkylän läheiselle Nuorajärvelle. Siirron Kaltimoon hoiti Lappeenrannan Konepaja, jonka toinen omistaja Kusti Lappalainen kävi helmikuussa 1922 tutustumassa kuljetusreitin loppuosaan ja raportoi havainnoistaan Gutzeitin laivasto päällikkö Hugo Larssenille:
" Matkakertomukseni Kyykoski-laivan kuljetuksesta Enon kirkon kautta Ilomantsiin: Tarkastettuani kulettavan matkan, että Kyykoski-laiva tulee menemään Lylykoskeen ja matka maantietä myöten on noin 38 km ja tarkastettuani kuljetusreissua niin huomasin, että laiva on kuljetettava vallan maantietä myöten, mitä tulee siihen suunnitelmaan, että kuljettaa jäitä myöten, niin se on ihka mahdoton, sillä ketään en saanut paikkakuntalaisia hevosen kanssa seutua näyttämään, kun jäät tulivat viime syksynä niin heikot.
Ainoastaan Lylyvaaran kylästä Ilomantsissa koetettiin kysellä jäälle menoa vaan sanoivat, että emme voi lähteä kuin suksessa kulkemaan. Niin pääsin siihen tulokseen, että paras on kulkea vallan maantietä myöten, silläkin olisi ollut kaksi maantietä, jotka oikaisevat 5 km, vaan nekin eivät soveltuneet ollenkaan, sillä ne olivat metsäiset ja syrjäteitä. Maantiematkan tarkastelin sillä tavalla, että kyllä siellä paljon mäkiä oli, muistissanikin on 24 ylämäkeä pienempiä lukuun ottamatta. Vaan kun vahvat traktorit saapi, niin ei kovinkaan paljon niitä vinssillä vedettäviä mäkiä jää. Kaltimosta se niskan lossin virta oli jäätynyt, vasta tammikuussa rupesivat hevosilla ajamaan ja olikin paikkakuntalaiset keinotekoisesti jäädyttäneet ja sen huomasin, että kyllä laiva siitä ylitse pääsee ja vielä huomattiin Gutzeitin metsäkonttorissa Joensuussa, että alkaisivat edelleen jäädyttää sitä. Ja kun laiva vain kovempien pakkasten aikana koetetaan jouduttaa ylitse, niin pahin vaara on silloin vältetty.
Muuten voimme lausua siitä kuletuksesta, ettemme urakalla lähde sitä kulettamaan, että voimme taasen ne paremmat miehet antaa, jotka kulettivat sen Kannuskoskelta ja ovat nyt aikana laivaa kulettamassa Kaltimoon.
Edelleen jäämme odottamaan ilmoitustanne, jääkö laiva meidän kuletettavaksi vai ei.
(Korsteeni 1994: Esko Pakkanen: Sattumuksia Saimaalta - Arkistodokumenttien kertomana)

Lähde:  Kymijoen vesistön uiton historiaa, Timo Lehmunen, puh. 040-6126414
os. Rajatie 13, 45810 Pilkanmaa

Höyryvarppaaja Kyykoski nykyisin Möhkö-nimisenä huviveneenä. Kuva: Juhani Simpanen

Pehr Evind Svinhufvud (15.12.1861-29.2.1944) nimitettiin vuonna 1908 Lappeen kihlakunnan tuomariksi ja hän osti perheensä kodiksi edeltäjänsä, laamanni Thome'nin rakennuttaman Kotkaniemen kartanon Luumäen Toikkalan kylästä Kivijärven rannalta.

Ponnekkaana Suomen suuriruhtinaskunnan oikeuksien puolustajana hänet 25.11.1914 vangittiin ja karkotettiin Siperiaan.
Venäjän vallankumotuksen jälkeen hän palasi Suomeen ja sai sankarin vastaanoton. Hänestä tuli ensin prokuraattori ja sitten itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja. Svinhufvudin antama itsenäisyysjulistus hyväksyttiin eduskunnassa 6.12.1917.

Kansalaissodan aikana Ukko-Pekka onnistui pakenemaan Helsingistä Tallinnan kautta Saksaan. Hänen kotinsa Kotkaniemi oli Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen (punaisten) hallussa ja ryöstettiin pahoin. Vv. 1931-1937 P.E. Svinhufvud toimi Suomen tasavallan kolmantena presidenttinä.
 
Väliväylä ja sitä pitkin Saimaalta Kotkaan matkanneet tukit kulkivat Svinhufvudien kodin, Kotkaniemen ohi. Svinhufvud toimi puutavarayhtiö W.Gutzeit & co:n/Enso-Gutzeit Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtajana vv. 1920-1930. Väliväylällä uitettiin vuosina 1890-1963. Vain kansalaissodan jälkeisenä kesänä 1918 väylällä oli hiljaista.

Ukko-Pekka oli innokas kala- ja metsämies. Uittomiesten ja valtiomiehen reitit sivusivat toisiaan silloin tällöin Kivijärvellä. Svinhufvud ei vaatteilla koreillut. Presidenttinä ollessaankin hän teetti pukunsa Taavetin räätärillä. Kotkaniemen ja Jängyn rannoilla hän kulki paikatuissa sarkahousuissa ja karvareuhka päässä. Paikkakuntalaiset tunsivat hänet, mutta väärinkäsityksiäkin sattui.

Kerran keväällä eräästä höyrylaivasta puuttui tilapäisesti hakamies. Kippari näki arkisesti pukeutuneen miehen kävelevän rannalla ja huhuili häntä töihin. Mies sanoi, ettei ehdi, mutta kehotti pyytämään pellolla työskentelevää miestä hommiin. Peltomies tuli pahimman kiireen ajaksi ja kippari kysyi, miksi työ ei kelvannut vanhemmalle miehelle. Kotkaniemen pehtori vastasi tähän, että ei ne presidentit yleensä uitoille jouda.

Ukko-Pekka oli erinomainen ampuja. Salajärveltä hän sai kerran samalla reissulla 23 sorsaa. Uittomiehet tottuivat veneensä kanssa kalassa kulkevaan presidenttiin. Kerran ainakin Ola-laiva vei myrskyn yllättämän Svinhufvudin kotiin.

23.11.2014 muisteltiin teatterin keinoin Luumäen aseman seudulla entisen käräjätalon pihalla P.E. Svinhufvudin pidättämistä ja kuljettamista Viipurin lääninvankilaan. Näytelmän kirjoitti Pekka Siiropää ja näyttelijöiden joukossa oli entisiä uittomiehiä (mm. Arvo Laari ja Martti Nurkka). Kuvat: Hilkka Mattila

Ukko-Pekkaa esitti hänen pojanpoikansa kirkkoherra Heikki Svinhufvud

Jumala ompi linnamme ja Maamme laulut kajahtivat kuten 100 vuotta aikaisemmin

 

Väliväylän varrella on tehty myös urheiluhistoriaa. 1950-luvun loppupuolella Valkealan Kepsunvirralla oli maailman ensimmäinen kesähyppyrimäki.
Mäkihyppyvalmentaja Lasse Johansson rakensi kirvesmies Asser Kolpon kanssa kotipihansa kalliolle kesähyppyrimäen. Latu-ura tehtiin hartsikarkalevystä. Hyppyri oli noin 3,5 metriä korkea. 70 cm pituisiin laudasta tehtyihin suksiin laitettiin sivuihin halkaistut muoviputket.
Hyppääjä laski mäestä sen aikaisessa normaalissa vauhtiasennossa ja hyppyrille tultaessa otettiin suoja-asento. Siinä vaiheessa sukset irtosivat, putosivat veteen ja hyppääjä tuli pää edellä veteen.
Kepsunvirralla kesäleireili mäkihyppääjiä Kuopiosta, Mikkelistä, Lahdesta ja Kouvolasta. Vesimäessä harjoittelivat mm. Eino Kirjonen, Aulis Kallakorpi ja Matti Pitkänen.
Norjalaisia ja amerikkalaisia mäkivalmentajia kävi ihmettelemässä suomalaista kesähyppyrimäkeä. Siitä oli laaja artikkeli mm. Time-lehdessä.
Mäenlaskua harjoiteltiin pääasiassa viikonloppuina, kun uitto ei ollut käynnissä.

Tukkilaiset olivat etupäässä urheilullista väkeä. Ruokatuntien lopuksi tai jos töistä oli muuten taukoja (esim. viiveitä hinauksissa) niin kilpailtiin vauhdittomissa hypyissä tai työnnettiin kuulaa. Sukellettiin pitkiä matkoja tukkien alta ja harjoiteltiin tukkilaiskisoja varten.

Ensimmäiset tukkilaiskisat pidettiin vuonna 1949 Kuhmossa. Ne olivat urheilua sekä kansanperinnettä. Alkuaan kilpailtiin uittoyhdistysten välillä.Todelliset työolot; kylmyys, majoituksen ankeus ja ammattisairauksien kierteet unohtuivat, kun kilpailijat panivat parastaan tukkilaisnäytöksissä ja -kisoissa.


Väliväylällä pidettiin omia kisoja pääasiassa Tirvalla. Ne olivat mieskohtaisia sekä työnjohtajapiirien välisiä joukkuekilpailuja. Kilpailulajeina olivat sumallajuoksu, puomillajuoksu ja tukilla melonta. Vuoden 1950 kisoissa voitti Lakkalan joukkue, toisena oli Tirvan joukkue ja kolmantena Jokelan joukkue. Tukkilaismestaruuden voitti Tirvan Toivo Gardemester.
Seuraavana vuonna molemmat mestarit Toivo Gardemesteri sekä Lakkalan joukkue uusivat mestaruutensa. Tosin Lakkalan Martti Vainonen ja Unto Nyyssönen antoivat mestari Gardemesterille hyvän vastuksen. Kilpailulajeihin oli tullut lisää keluaminen. Kisojen kuninkuuslajiin, ränninlaskuun otti osaa viisi kilpailijaa, joista voiton vei Paavo Ukkola Tirvalta. Yleisöä oli kisoja seuraamassa noin 2000 henkilöä.
Lappeenrannan seudun metsämiesjärjestöjen pitämissä Karhusaaren tukkilaiskisoissa vuonna 1952 mestaruuden voitti Pentti Markkanen Tirvalta. Mukana oli kilpailijoita Enso-Gutzeitilta, Wahl-, Kaukas-, Rauma-Repola- ja Karjalan Metsätuote-yhtiöiltä.
Vuoden 1953 Kymenlaakson tukkilaiskisat pidettiin Kymin Laajakoskella. Yleisöä oli paikalla noin 5000 henkilöä. Mestaruuden voitti Unto Nyyssönen Enso-Gutzeitilta. Seuraavina olivat Viljam Punkkinen ja Risto Jokinen.
Vuonna 1954 Etelä-Saimaan metsämiesjärjestöjen kisoja Vuoksen satamassa seurasi noin 2000 henkilöä. Nuorin osanottaja oli 15-vuotias ja vanhimmat nelikymppisiä. Koskenlaskua ei näissä kisoissa ollut. Kilpailulajit olivat sestominen, puomillajuoksu, sumajuoksu ja keluaminen.  Mestaruuden voitti Unto Nyyssönen. Seuraavina olivat Teuvo Vanhalakka , Olavi Halinen ja Viljam Punkkinen.
Vuoden 1955 Kymenlaakson tukkilaiskisoja Elimäen Korialla seurasi yli 5000 henkilöä. Yleismestaruuden voitti E-G:n Unto Nyyssönen, joka silloin ainoana pystyi näytösluonteisesti tekemään hyväksyttävän tukkilaisvalan.
Savitaipaleen Partakoskella kisattiin vuosina 1955 ja 1957. Vuoden 1955 mestari oli E-G:n Teuvo Vanhalakka ja vuonna 1957 hauholainen Onni Valkama. Hän voitti myös samana vuonna pidetyt Karhusaaren tukkilaiskisat.
Tukkilaiskisoissa menestyneet "metsien mannekiinit" olivat haluttuja esiintyjiä erilaisissa kesäjuhlissa ja maatalousnäyttelyissä. Rohkeat miehet, kuohuvat kosket ja virtaavat pöllit olivat työn romantisoitu kulissi. Tukkilaiskisoja pidettiin kesän parhaaseen aikaan, juhannuksena ja kesäkuun lopulla. Vakiokilpailulajien lisäksi niissä oli joukkueille uinti-, soutu- ja köydenvetokilpailuja. Taukokohdissa viihdytettiin yleisöä laulu- ja musiikkiesityksillä.
Uittotyön vähetessä myös tukkilaiskisat hiipuivat.

Mauri Hastin ja Pekka Lankon toimittamassa kirjassa "Me tulemme taas" (Pohjolan Painotuote Oy/Rovaniemi 2009) on runsaasti tietoa valtakunnallisista tukkilaiskisoista.

Viljam Punkkinen koskenlaskussa Korialla Kuva: Kannuskosken marttojen kokoelmat

Korian tukkilaiskisojen yleisöä Kuva: Maila Suden kokoelmat

 

 

Tirvan kisoissa vuonna 1955 uittotyönjohtaja Tauno Keppo puomijuoksussa Kuva: Matti Eronen

Keluamiskilpailussa Risto Palmu ja P Markkanen Tirvalla vuonna 1955 Kuva: Matti Eronen

Kisayleisöä Tirvalla Kuva: Matti Eronen

SYKSY SAAPUI JA TUMMENI JO ILTA,
TUKIT LOPPUIVAT VIRRAN RANTAMILTA

Uittojen aikana Väliväylän tukit piti saada Kymijoelle lokakuun alkuun mennessä. Tietysti
syksyn eteneminen ja jäätilanne vaikutti uiton lopettamispäivään.

Kouvolan Sanomat kirjoitti 9.11.1940: " Myöhälle jatkunut syksy on vaikuttanut sen,
että suunniteltu määrä puita on saatu kuljetetuksi Luumäen-Valkelan uittoväylällä ilman
jäävaikeuksia. Viimeiset tukit, ns. "hännät" ovat juuri lipumassa Jyräältä Lappalanjärvelle,
josta ne nopeasti solutetaan varsinaiseen Kymijokeen."

Varsinaisen uiton loputtua miehet tekivät vielä ns.rannankeruun. Karanneet tukit kerättiin
rannoilta "tikkelilitkoihin". Tikkakoukun lyönnissä tukin päähän käytettiin vasaraa tai
muuta vastaavaa lyömäasetta. Se pyrki kuitenkin usein lipsahtamaan kädestä ja tippumaan
järveen. Työnantajan määräys olikin, että lyömäasenna sai käyttää vain jotain toisarvoista
rautapalaa. Se ei miellyttänyt, vaan miesten käsinäppäryys parani, kun sieppasivat
kädestä pudonneen vasaran kiinni ennen sen uppoamista veteen.

Uiton loputtua oli kaluston kunnostusta ja valmistelua talviaikaan. Laivat kiskottiin
pääasiassa käsivinssillä telakalle. Se oli kokopäiväistä, hidasta ja raskasta työtä.
Miehiä vaihdettiin välillä, etteivät veivittäjien voimat kokonaan loppuneet.
Viimeisenä hommana oli talven polttopuiden tekemistä uittotalojen puuvajoihin.

                                            Rannankeruukuvia Tirvalta Kuvat: Esa Mikkola

Väliväylällä ei ole tehty varsinaisia tukkilaiselokuvia, mutta elokuvia on tehty. Tänä kesänä televisiosta on voinut katsella kahta Väliväylä-elokuvaa.

RATAVARTIJAN KAUNIS INKERI näyttää tosin enemmän rautatietä kuin vesistöä, mutta Harjussa Väliväylän maisemissa ja Kouvolassa se on filmattu. Elokuva valmistui vuonna 1950 Hannu Lemisen ohjaamana. Se perustuu Jussi Kukkosen saman nimiseen romaaniin. Päärooleja näyttelivät Helena Kara, Erkki Viljos ja Eino Kaipainen. Elokuvaa on sanottu Lemisen parhaaksi melodraamaksi, jossa limittyvät toisiinsa rakkauden puutteessa riutuvat ihmiset, veturin mäntien voima ja kesäinen luonto.

Vuonna 1952 filmattiin Kepsunvirralla Valentin Vaalan ohjauksessa komediaelokuva KULKURIN TYTTÖ.  Siinä oli mukana monta tunnettua näyttelijää kuten mm. Ansa Ikonen, Heikki Heino, Tea Ista, Tarmo Manni, Emma Väänänen, Kirsti Ortola ja Oke Tuuri. Myös kyläläisiä oli avustajina, esim. Eino ja Tyyne Pyötsiä olivat lossimatkustajia.

Kepsunvirralle rakennettiin lossi ja elokuvanteko jouduttiin keskeyttämään aina, kun tukkilaivat ohittivat kuvauspaikan. Näyttelijät puettiin ja meikattiin Toivolan kamarissa. Tea Ista opetteli soutamaan virralla ja hienoja hevosvaunuja säilytettiin Toivolan varastossa. Ansa Ikosta ei Väliväylällä nähty, sillä kartano- ja isommat koskikohtaukset kuvattiin Artjärvellä ja muualla Kymenlaaksossa.

1860-luvulle sijoittuvaa elokuvaa kritisoitiin helpon käsikirjoituksen johdosta. Se oli "viihdyttävää historiallista draamaa" ja kuvasi hehkeitä torpantyttöjä, salskeita ylioppilaspoikia, kieroja rosvoja ja epäluuloisia parooneja. Ohjaaja Vaalan roolituskyky sai kiitosta.

Kyykosken kuohuja Kuva: Hilkka Mattila

Kaunis yksityiskohta Kannuskosken kylämaisemassa Kuva: Hilkka Mattila

 

Nykyistä Tirvaa Kuva: Hilkka Mattila

Hevosmiehet asuivat tässä talossa Tirvalla uittojen aikoina Kuva: Hilkka Mattila

Kuva: Kaarina Teitto

Jaakko Nuppolan fanfaari Jängyn erämiesten majalla aloitti 11.6. uittomuistelujen kesän.


 Aatoksin lämpimin, väylälle käyn takaisin. Koulutien muistan sen ja ystävät  nuoruuden. Ne päivät jäi mieleen muistoineen, kaikkine riemuine, murheineen. Kotiseutua näin muistelen mielelläin. Kuva: Kaarina Teito

Suomen uittoperinneyhdistys ry:n puheenjohtaja Veijo Tidenberg tuli paikalle Kuopiosta. Kuva: Kaarina Teitto

Valkealan Kaarna-Sydän Sisustuskahvila oli tupaten täynnä 20.6. Kuva: Pekka Voutilainen

Kuva: Pekka Voutilainen

Illan juontaja Sakari Viinikainen totesi, että joulu ja juhannus olivat vaihtaneet sääolosuhteissa paikkaa. Tunnelma oli ulkopuolisesta viimasta huolimatta lämmin.

Tunnen syvää kiitollisuutta, kun sain elää nämä tilaisuudet kanssanne.

Tässä on kahden ensimmäisen tilaisuuden kertausta, kolmen viimeisen tilaisuuden kuvasatoon palaan vielä. 

 

Olen avannut kunkin tilaisuuden loppuun kommentointitilan. Laatikko avautuu, kun klikkaa jutun otsikkoa. Kertokaa vaikkapa Väliväylämuistoja, joita on tullut mieleen tai muuta uittoihin liittyvää. Hyvin alkuun päässyttä keskustelua ei malttaisi ihan vielä lopettaa. Väliväylämuistot ovat keräämisen arvoisia.

 

 

Tirva oli aikoinaan merkittävä uittopaikkakunta. Sinne oli sijoitettuna Enso-Gutzeitin metsäosaston johto ja 1950-luvulla se oli usein tukkilaiskisojen pitopaikkana. Paikkakunnalta löytyi useita mestaritukkilaisia kuten esim. Toivo Gardemeister.

Vuosi sitten Tirvan nuorisoseura täytti 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi esitettiin kesäteatterissa kotiseutunäytelmä Tirvan Iita. Siinä olivat henkilöinä mukana myös Kiurinvirran työnjohtaja Anna Rautanen ja "kettuneuvos" Toivo Gardemeister ja tukkilaisaikojen muistot.

Tirvan nuorisoseurantalo, Seurala rakennettiin vuonna 1908. Vanhaa kunnioittaen nykyaikaiseksi kunnostettu talo oli todella hieno paikka päättää Väliväylän muisteleminen tältä kesältä.
Seuralan pihalla on kerran kuussa kesätori. Sen asiakkaat ja muut uitoista kiinnostuneet kiertelivät uittokuvatelinettä ja uittomuistot heräsivät.

Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Sovi Vääntäjän avattua tilaisuuden käytiin dia-esityksenä läpi Väliväylän Valkealan puoleinen osuus ja katseltiin Esa Mikkolan uittoaikaisia Tirva-valokuvia.

Terttu Horppu, Markku Hannola ja Reino Kauppila kertoivat omista uittoajoistaan ja asiantuntemusta löytyi salin puolelta tosi paljon. Muisteltiin palkanmaksua, miljoonakahveja, merkittäviä työnjohtajia, laivakippareita ja pieniä havereita joita työssä sattui.

Uittomuistojen kesä 2014 päätettiin Kymenlaakson lauluun.

                   Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Sovi Vääntäjä toivottaa väen tervetulleiksi

                Terttu Horppu (oik.), Markku Hannola ja Reino Kauppila kertoilivat uittoajoista

Tirva-laivan kipparin Aaretti Honkasen tytär Airi Toikka vaihtaa kuulumisia Hilkka Mattilan kanssa

Kangasvarren koulu on tullut minulle tutuksi viimeisen neljän vuoden aikana. Vuonna 2010 siellä julkaistiin ikimuistoisessa "Ja hinaajat hiljaa ui"-tapahtumassa Kivijärven laivoja koskeva Höyryjen matkassa-kirjani. Silloin lopullisesti tajusin, miten merkittävä Väliväylän uittoreitti oli ja on edelleen väylän varren asukkaille riippumatta siitä, missä he nyt asuvat. Virta vie ja torvi raikuu muistojen väylällä.
Hanhen matkassa-videota katseltiin pari vuotta sitten ja viime vuonna keskityttiin Huopaisen virran uittoihin. Kangasvarren koulu on hyvä paikka kokoontua, tilaa on ja tekniikka on talon puolesta.

Helteisestä säästä huolimatta paikalle tuli yli 80 henkilöä. Ensin katseltiin uittokuvia ja juotiin kahvit. Seppo Purtonen johdatteli haitarimusiikilla uittotunnelmiin "Kaksi vanhaa tukkijätkää, Rantakouvun alla jn...

Kotiseutuneuvos Pekka Siiropää kertoili kansalaissodan ajoista. Pitäjäläiset eivät keskenään vihoitelleet. Olot huononivat, kun vieraspaikkakuntalaisia punaisia tuli paikkakunnalle. Kotkaniemi ryöstettiin ja siellä asui punapäällikkö seuruneineen jonkin aikaa. Kouvolan vankilassa kohtasivat Luumäeltä viedyt "vaaleanpunainen" vartija ja valkoiset vangit. Vangit saivat vartijan saattajakseen kahvireissuille ja yhdessä suunniteltiin pakomatkaa, jota ei kuitenkaan uskallettu toteuttaa. Sodan loppuselvittelyissä vangit takasivat vartijansa hengen.

Väliväylä esiteltiin PowerPoint-esityksen myötä Rutolasta Kannuskoskelle eli Luumäen osuus väylästä kokonaan. Keskustelua virisi jo esityksen aikana. Paikalla oli useita uitoissa mukana olleita henkilöitä.

Haitarimusiikki piristi ja iltaa jatkettiin "tosimuistelemisella".
Annikki Hyytiäinen Kannasvarren nuorisoseurasta jututti uittoveteraaneja Arvo Laaria ja Voitto Pesua. Arvo aloitti uittotyöt 10-vuotiaana ja Voitto 12-vuotiaana. Arvo Laarilla on metsä- ja uittotöistä hyvin vankka asiantuntemus. Hänellä oli myös paljon kerrottavaa sota-aikojen työvelvollisten mukana olosta, siitä miten nuoret perehdytettiin laivatöihin ja kertoili hän myös muutamasta vaaran paikasta.
Voitto Pesu aloitti työt laskemalla puomipuita Huopaisenvirtaan. Varsinainen elämäntyö meni puiden logistiikan parissa. Hän kuljetti autollaan uittojen päätyttyä suuret määrät uppotukkeja sahoille.
Vaaran paikkoja oli useita. Elävästi hän kertoili, miten suuri tukkikuorma levisi hänen päälleen ja viereen sattunut suuri kivi suojasi ja pelasti hengen.
Joensuusta paikalle tullut Rutolasta kotoisin ollut Antero Pasanen muisteli asiantuntevasti ja värikkäästi uittoaikojaan. Myös hänellä oli ollut "tiukka paikka"  tukkeja ylivientilaitokselle tuotaessa.
Immolassa töissä ollut Ilkka Rantala kertoi mukaansa tempaavasti nuoren pojan laivatöistä Ylä-Kivijärvellä.
Yleisö esitti asiantuntevia kysymyksiä ja ilta päätettiin seisten laulettuun Karjalaisten lauluun.
Kiitos Kangasvarren nuorisoseuralle

 Antero Pasanen tukkilaisasussa kertoili muistojaan yhdessä Voitto Pesun ja Arvo Laarin kanssa

 Valokuvanäyttelyn pystytys ja purkaminen sujui jo rutiinilla oik. Kaarina Teitto, Paavo Teitto, Antti Korpela ja Hilkka Mattila

                                     Annikki Hyytiäinen jututtaa Voitto Pesua ja Arvo Laaria

70 vuotta sitten elettiin jatkosodan päiviä. Sotien aikana tanssiminen oli kotirintamalla kielletty. Tanssi on aina ollut osa nuoruutta. Silloilla, ladoissa sekä muissa sopivissa ja sopimattomissa paikoissa kokoonnuttiin salaa tanssimaan. Sodan kauhuja yritettiin edes hetkeksi unohtaa. Jos poliisi sai vihiä asiasta, tanssit lopetettiin välittömästi.
Nuoriso levitti tietoa tansseista suusanallisesti. Erään kerran jatkosodan aikana Voikkaan Mattilassa piti olla tanssit. Koska pitopaikaksi kaavailtu lato oli pieni ja sen lattia huono, väki siirtyi Multahoviin Kymi-yhtiön isoon latoon.
Utin kyläpoliisin johtama kahdeksan kyläpoliisin joukko tuli paikalle. Gramafoni rikottiin ja sen omistajat pahoinpideltiin. Naiset komennettiin riviin toiselle puolelle tietä ja miehet toiselle puolelle tietä. Naisia seisotettiin kaksi tuntia ja miehiä kolme tuntia ennen kuin heidät päästettiin kotiin. Tanssijoita uhkailtiin sakoilla ja nimien julkaisulla Kouvolan Sanomissa. Lehti julkaisi kuitenkin vain pienen ilmoituksen salatansseista ja niiden keskeyttämisestä. (lähde:Saarento-Jokelan kyläkirja).

Kun rauhan aika koitti, rakennettiin uusia tanssipaikkoja kovalla vauhdilla. Väliväylän varrella oli monta tanssipaikkaa esim. Hyppälän lava Utissa, Tirvan ja Kannuskosken lavat sekä Luumäen Risulahti. Ketterät tukkilaiset tanssivat mielellään. "Muistatkos kuinka tytöt me ennen, hurmattiin polkalla vaan".
Höyryhinaaja-Immola pysähtyi joskus järvelle ja laivaväki kävi pari tuntia pyörähtelemässä ennen kuin matka jatkui.

Lavoilla Uttia lukuun ottamatta tanssitaan edelleen. Niillä on teatteria, senjorien päivätansseja ja muutakin ohjelmaa järjestetään.

19.7.2014 klo 16.00-20.00 Risulahden lavalla oli Suvisäpinät. Lukuisa joukko paikallisia yhdistyksiä esitteli toimintaansa. Lapsille oli paljon ohjelmaa; seikkailurata,  erilaisia tehtäväratoja, touhupaikka ja poniajelua. Kaikenikäisille oli karaokelaulua, mölkkykisaa ym. ym.

Väliväylän uittojen kuvanäyttely oli mukana herättelemässä mieliin muistoja ja tarinoita. Tässä yksi muisto ajasta, jolloin ei ollut pankkitilejä eikä -kortteja.
"Tukkilainen HK piti kaikki rahansa aina mukanaan. Hän oli ketterä liikkumaan puiden päällä ja menestystä oli tullut myös tukkilaiskisoissa. Kerran hän kuitenkin luiskahti veteen ja rahat kastuivat. Kertoja kuvaili, miten isoja seteleitä oli kuivamassa Lakkalan uittotalon pitkällä pöydällä."